Aika on rajaa

Viidenkymmenen ikävuoden jälkeen ajalle on tullut raja. Konkreettisimmin se näkyy, kun ystäviä ja tuttavia alkaa ilmestyä kuolinilmoituksiin. Muistoadressia kyhätessä miettii vääjäämättä syntyjä syviä. Alkaa tajuta, että jos jotain vielä haluaa tehdä, se on tehtävä nyt, eikä sitten joskus. Sillä, sitten joskus, on nyt tässä. Auts.

Mutta kun en tahdo, että se on just nyt tässä. Haluan, että aikaa on ja unelmia on. En halua luopua. En sitten mistään. En ainakaan omasta ajastani. Haluan sitä päinvastoin lisää. Enkä halua tehdä enää mitään, mitä en oikeasti halua tehdä. Minulle on tullut vissiin uusi uhmaikä. Sillä lailla.

Uusi uhmaikä tarkoittaa sitä, että haluaa käyttää aikaansa täällä mummolassa eikä mennä Helsinkiin ollenkaan oikeisiin töihin. Eikä istua yhtään enää liikenneruuhkassa. Eikä yhdessäkään toissijaisessa paikassa. Eikä oikeastaan missään, missä pitää vilkuilla vähän väliä kelloa ja miettiä että loppuisi jo. Mummolassa en vilkuile kelloa ollenkaan, paitsi jos on pakko mennä jonnekin. Silloin katselen kellosta ehdinkö vielä tehdä tämän asian, kirjoittaa tämän lauseen, kutoa tämän rivin silmukoita uuteen sukkaan.

Ihmisiinkin suhtautuu eri tavalla kuin ennen. Jossain vanhassa kansakoulun kirjassa opastettiin viettämään vapaa-aikansa itseään älykkäämpien ja hauskojen ihmisten kanssa. Tätä oppia olen yrittänyt elämässäni noudattaa. Ystävät voi valita. Siitä kiitos sille, joka tämän elämäksi kutsutun järjestelmän on kehittänyt.

Mutta lähestyvä ajanloppu huolestuttaa. On pakko tehdä päätöksiä. Joko luopua ajatuksesta, että jonain päivänä kirjoittaa kirjan tai sitten ottaa ja kirjoittaa se nyt. Parempaakaan aikaa ei enää tule, sillä sitten joskus, on nyt tässä. Tai jos haluaa perustaa yrityksen, sekin pitää tehdä nyt. Tai muuttaa maalle, ryhtyä opiskelemaan tai mitä nyt sitten on päättänytkin tehdä elämänsä aikana. Vaikka toisaalta aina sanotaan, ettei koskaan ole liian myöhäistä, siis kirjoittaa kirja, perustaa yritys, ryhtyä opiskelemaan. Järki kuitenkin sanoo, että nyt tai ei koskaan. Siis nyt.

Mutta päätöksen tekeminen tarkoittaa luopumista. Luopumista siitä, mihin aikansa nyt käyttää, voidakseen käyttää sen siihen, mihin päättää sen käyttää. Kuten vaikka viitelöintiin. Joka on äärimmäisen hyvä tapa hätistää kaikki itseään häiritsevät ajatukset pois, sillä viitelöinti on vaikeaa. Siihen pitää keskittyä. Tai sitten joutuu purkamaan. Purkaminen on hyvä tapa järjestää ajatuksia. Voi olla, että näitä uhmaikäpäätöksiäkin joutuu purkamaan. Mietin sitä eilen täällä mummolassa, kun pistin viitelöintityötäni alkuperäisiin osiin, eli lankaa takaisin kerälle. Kun pääsin puoleen väliin, aloitin tekemisen uudelleen. Ja kas, työ sujui jälleen.

Ja päästä meidät kasoista

Vuosi sitten muutin museomummolaan, jossa tavarat olivat kauniisti paikoillaan kaapeissa, siinä järjestyksessä, mihin mummo oli ne aikoinaan jättänyt. Kaikilla oli paikkansa ja siellä ne olivat, paikoillaan. Äkkiseltään luulisi kaiken olevan ennallaan, mutta ei. Mummolaan ovat ilmestyneet kasat. Minun kasani.

Olen tietysti yrittänyt siirtää ne vaivihkaa syrjemmälle, mutta vähitellen ne ovat alkaneet vallata niin kammarin kuin keittiönkin pöytäalaa. Papereita, kirjoja, lehtiä, muistiinpanoja, valokopioita, kirjekuoria, postimerkkejä, sukuseuran kirjanpito, yrittäjäkoulutuksen materiaali, kirjoittajakurssin monisteet, käsityökoulun paperit, maksetut laskut, maksamattomat laskut, palkkalaskelmat ja kaikenlaista yleissälää lojuu pitkin pintoja.  

Toisaalla kasvavat käsityöpinot, aloitettujen käsitöiden, keskenjääneiden käsitöiden sekä ideoitujen, mutta vielä aloittamattomien käsitöiden pinot. En muista enää, mitä ajattelin tehdä tästä vihreästä neuloksesta, jota on puikolla 15 senttiä valmiina ja monimutkaista pitsineuletta vielä. Varsinkaan kun en löydä sen pitsineuleen ohjetta. Luultavasti siksi, että keväällä osasin sen ulkoa, mutta nyt minulla ei ole hajuakaan missä järjestyksessä nurjat ja oikeat on neulottava.  

Eikä tässä vielä kaikki. Vaatehuoneessa on kasa vaatteita, jotka mahtuivat vielä keväällä päälle, mutta eivät mahdu enää. Mahtuvista vaatteista ei tule kasaa. Lukemattomista kirjoista on komea pino vuoteen vierellä, toisaalla ovat kasassa pikkukaupungin kirjastosta lainatut kirjata, sitten on naapurikaupungin kirjastosta lainatut kirjat. Yhdessä kasassa on luetut, mutta huonot kirjat odottamassa pokkarinvaihtoiltaa, toisessa taas luetut ja hyväksi havaitut odottavat pääsyä kirjahyllyyn.

Museomummolassa on puolensa, mutta sinne on hieman vaikea sijoittaa tavaroita, sillä siellä on jo mummon tavarat. Ne, joiden kanssa minun piti pärjätä. Hyvin olen pärjännytkin, mutta kirjat, vaatteet ja nämä paperipinot ovat tulleet huomaamatta lisäksi. Aivan kuten kesän lisäkilot. Ja nyt pitäisi päästä eroon molemmista.

Kasat ovat hankalia. Eivät ainoastaan siksi, että ne vievät tilaa. Sen lisäksi ne vievät energiaa. Koska ne ovat täynnä tekemättömiä töitä, niiden kanssa on tukala tulla toimeen. Ainoa tapa päästä niistä on luopuminen. Ja se vasta vaikeaa onkin. Koska minulla ei ole hajuakaan, mitä elämässä seuraavaksi tarvitsen, voinko kevytmielisesti heittää pois markkinoinnin muistiinpanot? Entä jos tarvitsen juuri niitä seuraavaksi. Aikoinaan kun valmistuin kotitalousopettajaksi, heitin ensimmäiseksi mäkeen kirjanpidon muistiinpanot. Vain huomatakseni, että perustin Ryytimyyntitoiminimen pari kuukautta myöhemmin. Missäs ne kirjanpidon muistiinpanot olikaan, olikos se debet nyt sitten oven vai ikkunan puolella?

Pitkäkestoista säilytystä vaativat materiaalit on säilötty Helsingin asunnon kellarikomeroon. Kuten vanhat rakkauskirjeet ja muu jälkipolville oleellinen tieto. Helsingissä on kaikenlaista muutakin aika lailla vielä säilössä. Mutta minut yllätti se, kuinka nopeasti mummolan pöytä täyttyi. Tulevan professional organizerin ei auta nyt muuta kuin terästäytyä ja ryhtyä noudattamaan omia oppejaan. Tarvitsenko minä todella markkinoinnin muistiinpanoja? Onko Financial English edelleen ajankohtainen? Perustanko koskaan yritystä? Tuleeko minusta kirjailija, vai heitänkö nämä muistiinpanot pois?

Vai pitäisikö minun vaan tyytyä toteamaan, että elämäntapa on edelleen paperipinoja suosiva. Kun edes saisi ne siihen levolliseen tilaan, jossa vanhat rakkauskirjeet ovat. Tilaan, jossa niille ei tarvitse tehdä enää mitään. Missä niihin ei liity enää ratkaisemattomia kysymyksiä. Vai onko niin, että niin kauan kuin kasoja on, olen minäkin. Energia liikkuu minun ja kasojen välillä. Elleivät ne olisi tärkeitä, niitä ei olisi. Jos poistan ne, amputoin jotain oleellista itsestäni myös.