Soppaa ja saippuaa

Koko nuoruuteni vietin pääsääntöisesti nenä kirjassa kiinni. Noista kirjoista opin monta asiaa. Esimerkiksi jos tulee vaikka sota, tai muu kammotus elämään, niin vaikeista ajoista selviytyy parhaiten kun on saippuaa. Lisäksi pitää olla paksua kermaa ja kananmunia, jos sattuu olemaan viisikon kanssa selvittämässä salaisuuksia rannikolla. Ja lisäksi tietysti urhea mieli ja reipas Pollyanna-hymy eivät ole koskaan pahitteeksi.

Talvi on periaatteessa vaikea aika, vaikkei sotaa olekaan. Voihan olla, että sekin vielä tulee, mutta minä olen kyllä varustautunut. Saippuaa on. Olen ostanut sitä matkamuistoksi eri puolilta maailmaa, koska paikalliset saippua olivat kivoja siihen aikaan, kun Suomesta sai vain saunanpuhdasta Sunlightia. Tapa on jäänyt, vaikka täältä saa nykyisin kaikkea mahdollisia, mitä maailmassa voi keksiä. Saippuaa siis on.

Paksua kermaa ei ole, mutta sen on korvannut maustamaton jogurtti. Sitä on aina, paitsi jos se on loppu. Toisin kuin saippuaa, sitä ei voi nimittäin varastoida määrättömiä aikoja. Koska en käy kaupassa joka viikko, se voi siis välillä loppua. Sen sijaan kasvissoppaa on aina. Tetraan pakattu kasvissoppa on laiskan yksinasujan pikaruokaa. Se ei tarvitse jääkaappia säilyäkseen, se on hyvää ja helppo kuumentaa ilman mikroaaltouunia. Se säilyy kuukausitolkulla, se on kuin hernesoppaa purkissa, mutta parempaa. Jos huvittaa, lisään siihen mitä milloinkin sattuu kaapissa olemaan.

Kun minulla on varastossa soppaa ja saippuaa, saa huono aika tulla. Olen varustautunut ja siksi on helppo olla urhealla mielellä. Reippaasta Pollyanna-hymystä ei tietenkään ole mitään iloa kun olen täällä yksin, eikä kukaan näe, miten hymyilen. Paitsi jos katson peiliin. Kokeilen sitä aamulla hampaita harjatessa. Olen urhea, hymyilen reippaasti. Näen asioissa niiden valoisat puolet, enkä aina vaan niitä huvittavia.

Pupu ja minä

Pupu käy melskaamassa pihassa kun olen poissa. Kun olen paikalla, se ei nenäänsä näytä. Vain kerran olemme syöksyneet kulman takaa yhtä aikaa, joten tiedän, että pupu on aika iso pupu.  Ymmärrän ihan hyvin, että se ei tule silloin kun tietää minun olevan paikalla. Mutta sitä en tajua, mistä se aina tietää tulla pihaan poissa ollessani. Ei sitä kertaa, etteivätkö pupun jäljet loistaisi lumihangessa kun vääntäydyn matkalaukkuni kanssa pihaportista sisään. Voisiko se käydä päivittäin portilla katselemassa onko täällä joku vai ei?

En tiedä, miksi pupu on tykästynyt pihaan. Se näyttää loikkivan siinä melko päämäärättömästi. Usein se näyttää kyllä istuskelevan takkahuoneen ikkunan edessä. Epäilen, että siinä kohtaa on lämpimämpää kuin muualla. Tai sitten siitä on hyvä näköala ja selusta suojattu.

Pupun lisäksi pihassa käy lintuja. Ne aterioivat lintulaudalla tai karjuvat puissa. En tiedä mitä lintuja ne ovat. Puussa karjuvat pitävät mahdotonta metakkaa, niitä on monta ja ne ovat mustia. Ne eivät mahdu lintulaudalle, siellä käy vain pieniä lintusia. En ole huomannut, että pienet sanoisivat yhtään mitään.

Pupu ja linnut tuovat pihaan oman elämänsä. Ne jättävät jälkensä hangelle ja kuljeksivat sitten eteenpäin. Mistä pupu tulee? Mihin se on menossa? Mistä se tietää, että täällä on hyvä paikka. Mistä minäkään tiedän? En tiedä, mistä olen tullut ja mihin olen menossa. Tiedän kuitenkin, että mummolassa on hyvä paikka levähtää tässä tulemisen ja menemisen välissä, jota elämäksikin kutsutaan.

Taivaanrannanmaalausta

Kokoaikaisena taivaanrannanmaalarina toimiminen on aika kovaa puuhaa. Ensiksikin ajattelu. Ajattelu vie arviolta koko valveillaoloaikani. Ajattelen, että nukkuessani näen unia enkä varsinaisesti ajattele. Kun en kirjoita, ajattelen koko ajan, mitä kirjoitan. Kun kirjoitan, huomaan, etten ajattele, mitä kirjoitan, vaan ainoastaan kirjoitan. Sitä paitsi olen huomannut, että kirjoitan mieluummin tätä mummolajuttua, sen sijaan, että kirjoittaisin sitä, mitä olen ajatellut kirjoittaa. Ehkä tässä on pakko. Jos on pakko tehdä jotain, haluaakin tehdä jotain muuta.  Nyt, kun minulla on tilaisuus kirjoittaa kaikessa rauhassa, siitä onkin muodostunut pakko. Mutta jos ei sittenkään tahdo?

Tämä tahtomattomuus kirjoittaa, koska on pakko kirjoittaa, sen takia, että on aikaa ja mahdollisuus kirjoittaa ja haluaa kirjoittaa, on tietenkin tuttu kaikille kirjoittajille. Minulla sijaistoimintojen kärjessä on tietenkin mummola ja sen monet puuhat. Oli pakko lakata tekemästä päivittäistä puunausta ja sipistelyä, jotta saisin aikaa tehdä sitä, mitä olen tekemässä.

Kirjoittamisen/ kirjoittamattomuuden taistelu on tietysti sitä samaa ikiaikaista tekemisen välttelyä, mitä ihminen on aina harrastanut. Huomaan tämän selvästi nyt, kun minulla on mahdollisuus vältellä tekemistä. Tekemistä vältän tietenkin tekemällä jotain muuta. Kirjoittamisen kannalta ei ole paha. että käyttää aikaansa ajatteluun ja kirjoittaa sitten. Saatan istua paikallani miettimässä hienoja juttuja, joita en sitten kuitenkaan kirjoita mihinkään.

Kesällä harrastin taivaanrannanmaalausta riippukeinussa maaten. Kun näkee taivaan ja sen rannat, on niitä tietenkin helpompaa maalatakin. Kokopäiväisenä puuhana tämä on todella hieman rasittavaa. On niin paljon maalattavaa ja niin vähän aikaa. Kirjoitanko oikeasti vai kirjoitanko mummolaa? Teenkö yritykselle liiketoimintasuunnitelmaa vai luenko oppikirjaa tai peräti romaania? Menenkö ulos kävelemään, nyt kun kerrankin on aikaa, vai jäänkö sisälle neulomaan sukkia? Tapaanko ystäviäni, nyt kun kerrankin on aikaa, vaan jäänkö kotiin nauttimaan omista ajatuksistani.

Se on herkkua, tuo omista ajatuksista nauttiminen. Toisinaan mietin, mitä järkeä on yrittää kirjoittaa näitä mihinkään ylös, kun pystyn viihdyttämään itseäni näillä ajatuksilla ihan sellaisenaan. Pakottamatta, miettimättä sen enempää. Ajatus tulee ja menee, tulee toinen.

Säästökohteita

Kun säkki pienenee, on suu pantava säkkiä myöten. Teoriassa säästäminen on yhtä yksinkertaista kuin laihdutus, mutta en ole oikein koskaan onnistunut tuossa laihdutuspuuhassa kovin hyvin. Laihdutuksessa oleellista on kuluttaa enemmän kuin syö. Tässä säästämishommassa taas pitäisi kuluttaa vähemmän kuin tienaa. Tästähän jo Mika Waltari varoitti kirjassaan Aiotko kirjailijaksi. Mainio opus. Sen oppien perusteella en ole tähän mennessä uskaltanut kirjoittajan hommiin.

Säästämiseen on ainakin yksi helppo keino, ei osteta mitään. Ongelma on siinä, ettei säästöjä synny, kun en aiemminkaan ole ostanut mitään. Syksyn aikana olen ostanut oksasakset ja palopeitteen. Erittäin tarpeellisia tavaroita molemmat ja nythän niitä ei enää tarvitse ostaa, joten tästä syntyy säästöä?

Emäntäkoulussa neuvottiin, että pitää tehdä analyysi siitä, mihin rahat menevät ja sen jälkeen laatia budjetti.  Tulos on masentava. Hammaslääkäri, lääkäri ja kuntoutuskulut keikkuvat tilastojen kärjessä. Siitä on paha mennä säästämään tällä kolarin tainnuttamalla niskalla, niskan aiheuttamilla migreeneillä ja keskivaikealla purentaongelmalla. Tästä ei siis oikein irtoa.

Mutta sitten, vakuutukset. Voisiko näissä säästää? Vakuutuksissahan on se hassu puoli, että ensin niistä maksaa kalliisti ja vahingon sattuessa sitten huomaa, ettei mitään korvata. Koti-, henki- ja liikennevakuutus. Hm. Ehkä lapsen kannalta on parempi että nämä ovat voimassa, mikäli tärähtää kunnolla.

Sähkölasku. No jaa, sähkö on aika tarpeellinen juttu. Puhelin ja nettikulut. Erakoituminen ja paperikirjeenvaihto ovat kyllä kiinnostava vaihtoehto, vaan mites käy Facebook päivitykset?

Kampaamokulut. Pitkä tukka poninhännälle taakse ja alkuperäinen väri. Olisi tietysti mielenkiintoista nähdä, mikä se väri tätä nykyä on. Tätä voisi harkita. Mitäs täällä on seuraavaksi?  Auto. Se on hyvä säästökohde. Tosin ylläpitämäni auto on lapsen käytössä siellä Hesassa, kun ei se raukka julkisilla ehdi paikasta toiseen. Ajokortti oli sen verran tyyris hankinta, että sille kyllä kannattaa hankkia käyttöä. Annetaan autonkin olla toistaiseksi.

Ruoka. Yksinelävä ei kyllä paljon syö. Sitä paitsi täällä saa viitosella soppalounaan kahvin kera joten kotiin ei kannata edes ostaa hedelmiä ja leipää kummempaa evästä. Annetaan Planin kummilapsenkin vielä olla. Naistenlehdet. Niiden tilauksen voi kyllä lopettaa. Sitten, kun seuraava lasku tulee. Kirjat. Kirjastosta. Loistavaa, tässä tulee säästöjä. Paitsi joitain tiettyjä pitää kyllä saada.

Yhdistysten jäsenmaksut? Hyvästi partiolaiset, Mannerheimin lastensuojeluliitto, Allergia- ja astmaliitto, Suomen Olutseura, Fida, Naisasialiitto, Vaaka ry, Kotitalousopettajat jne. kylläpäs näitä onkin. Migreeniyhdistys täytyy kyllä säilyttää. Ja kerran partiolainen, aina partiolainen. Tästä tuleekin vaikeaa, mutta ilmiselvästi säästökohde. Nyt vaan täytyisi osata päättää mitä näistä jää…

Huopatossut ja pukukoodi

Sain huopikkaat lahjaksi äidiltä ja isältä 30 vuotta sitten viettäessäni talvea Rovaniemellä. Ne olivat näppärät ja lämpimät jalassa -40 asteen pakkasilla. Mukana ne siirtyivät sitten Helsinkiin, jossa niillä ei ole ollut juuri käyttöä kuin satunnaisten vuosien satunnaisina talvipäivinä.

Itsestään selvästi huopikkaat tulivat mukana pikkukaupunkiin kun talvi alkoi. Nykyisin tallustelen ne jalassa pitkin kyliä täällä eikä varpaita palella yhtään. Kukaan ei ole vielä kummastellut jalkinevalintaani, vaikka selvästi olen suunnilleen ainoa aikuinen, jolla on huopatossut. Mutta poikkean toki muutenkin tästä katukuvasta. Minulta puuttuu toppahousut.

-20 astetta tai enemmän on täällä talvikelinä ihan normipäivä. Vaatetus on sitten sen mukainen. Aikuisväestö kulkee hyvin suojattuna toppatakeissa ja – housuissa pitkin kaupunkia. Ensin ajattelin, että onpas urheilullista porukkaa, sitten huomasin että kyseessä on paikkakunnan pukukoodin mukainen kätevä ja joka paikkaan käypä asuste joulu-huhtikuun välisenä aikana. Oletan että toppahousut ovat yhtä miellyttävät kuin huopatossut ja olenkin jo aikeissa ostaa itselleni sellaiset. Ja onhan minulla ollut sellaiset aiemminkin. Noin 45 vuotta sitten. Farkkujen vaihtaminen toppahousuihin on siis jo ajatuksen tasolla toteutumassa, ehkäpä pian käytännössäkin. Seuraavaksi tarvitaan sitten varmaan toppatakki.

Nuoriso täällä on kyllä ottanut oppia etelän edelläkävijöistä. Tennareissa ja tiukoissa farkuissa kulkeva tyttöporukka on kuitenkin tehnyt pienen lisäyksen tennareihinsa. Tätä en ollut nähnyt vielä Kampissa, tennarit yhdistettynä raidalliseen villasukkaan. Jos on pakko kulkea kesäkengissä talvella, niin erittäin kannatettava ajatus. Vielä villahousut jalkaan, niin hyvä tulee. Raidalliset villahousut tiukkojen farkkujen päälle vedettyinä olisi mitä hauskin ja käytännöllisin talvimuoti. Tässä idea ihan vapaasti muotinikkareille hyödynnettäväksi!