Vääränlainen kiintymyssuhde esineisiin?

Minusta ei ole mitään kummallista siinä, että minulla on edelleen esineitä lapsuudestani.   Päiväkirjat tietysti, ystäväni-kirjat, jopa vanhoja piirustuksia, ompelu- ja askartelutöitä. Suurin osa esineistä ei ole enää käytössä, mutta käsityökorista löytyy kyllä käsityöpussi, joka ommeltiin ja ristipistoin koristeltiin kansakoulun kolmannella luokalla. Siinä voi edelleen pitää lankakeriä ja virkkuukoukkuja hyvässä tallessa.  Samoihin aikoihin sain joululahjaksi hienon ompelurasian, joka on liki päivittäisessä käytössä edelleen.

Myöhempienkin vuosien tavaroista on ollut vaikea, jos ei peräti mahdotonta hankkiutua eroon. Kaikkea en ole onneksi säilyttänyt, mutta toki varastoissa on mm. hyvä valikoima tyttären vauva-aikaisia varusteita, kauneimpia vaatteita, rakkaimpia leluja ja muuta muistosälää. Vauvatarvikkeiden hilloaminen on normaalia, siitä en ole huolissani, mutta minulla on tapana riippua kiinni joissakin kummallisissa tavaroissa aivan liian pitkään.

Otetaan esimerkiksi sähkökirjoituskone, jonka hankimme graduntekoa helpottamaan häähumujen jälkeen. Kyllä sillä kirjoitettiin useampikin harjoitustyö, seminaaritekele ja esitelmä, mutta kone korvautui parissa vuodessa ensimmäisellä tietokoneellamme, joka hankittiin ihan siitä samasta syystä, graduntekoa helpottamaan vuoden -87 hujakoilla.

Internetistä ei silloin vielä kohkannut kuin ystävämme Anssi, joten netistä ei näyttänyt olevan mitään erityistä hyötyä. Mutta tekstinkäsittelystä, taulukkolaskennasta ja tietokantaohjelmasta oli. Niinpä kumpikaan ei enää tarvinnut sähkökirjoituskonetta. Mutta ei sitä ole vieläkään viety kirpputorille eikä romukeräykseen. Ehkä siihen on liikaa säilöttynä nuoruuden unelmia ja haaveita, aikaa, jolloin kaikki oli vielä mahdollista ja edessä. Eikä oikeastaan mitään vielä takana.

Koska tämä hilloamisperiaate näyttää olevan geeneissä, on luonnollista, että sekä minä että vauva olemme nukkuneet samassa vauvakorissa. Nukkekoti on ukin tekemä jouluksi - 65 ja nukenkehto edelliseltä vuodelta. Aviomies nurisee, kun niitä pidetään kodin kalliissa neliöissä roikkumassa, mutta ei niitä voi minnekään muuallekaan viedä. Ne ovat tärkeitä. Piste.

Mutta silti, miten voi olla yksi nukenkehto niin tärkeä? Mitä kummallista se kertoo minusta, etten pääse eteenpäin siitä ruudusta, missä kolmevuotiaana olin? En muista, että elämäni kolmevuotiaana olisi ollut mitenkään merkillistä. Pikkusiskolla on samanlainen kehto, joten ei siitä riitaakaan ollut. Ehkä se on siinä, että äidinisä on elävänä mielessä, kun näen kehdon. Hän elää siinä huolellisesti tekemässään puutyössä.

Samasta syystä asun mielelläni täällä mummolassa. Täällä on kaikki ukin ja mummon tavarat, sellaisenaan kuin ne heiltä jäivät. Olen täällä kuin kylässä, voin kuulla miten mummo on mielissään, kun tyttö on tullut käymään, voin nähdä ukin lempiasennossaan lukemassa lehtiä tukevassa vaakatasossa.  Niin kauan, kuin mummola pysyy, minulla on ukki ja mummo. Jos joudun luopumaan mummolasta, joudunko hyvästelemään myös heidät? En usko, mutta luultavasti joku väri, tuoksu tai tunne haalistuu vääjäämättä. Ehkä osa turvallisuudestani ohenee myös. Nykyisellään mummola on minulle maailmalta pakopaikka. Mielentila, jonka olen konkretisoinut tänne pikkukaupunkiin.

Nuukuudesta

Muistini mukaan mummo oli viimeisinä vuosinaan hieman nuukan sorttinen. Hän mm. hyödynsi mielellään alennusmyynnit, ”osti kun huokealla sai”. Liekö nyt mummolassa ollessa tarttunut minuunkin? Tai osansa voi olla tietysti puolikkaalla palkkapussillakin tähän uuteen intohimoon. Niin, intohimoon, jostain kummallisesta syystä minusta on tullut aktiivinen pennin (lue sentin)venyttäjä. Rakastan säästämistä.

Niukasti eläminen näyttäytyy minulle jonkinlaisena extreme-lajina, jossa pääsen toteuttamaan sisäistä niksi-Pirkkaani . Epäilen tämän olevan hieman kieroutunutta, jotain samantapaista kuin anorektikko kokee aina kun pystyy olemaan syömättä. No, en tiedä, kieroutunutta tai ei, mutta kyllä tämä säästäminen hauskaa on.

Pikkukaupungissa nautin joka kävelyaskeleella siitä silkasta säästöstä, että torille pääsee ihan ilmaiseksi kävelemällä eikä tarvitse maksella HKL:n kertamaksuja. Joulukortit tein luonnollisesti itse. Kierrätin vanhat joulukortit uusiin. Se on kätevää, joka joulu posti kantaa suoraan kotiin valtavat määrät ilmaista askartelumateriaalia seuraavan joulun tarpeisiin. Loistohomma. Koska mummolassa on vain vähän viimejouluisia kortteja, ei materiaalia riittänyt kaikkiin. Marimekon mainokset ja muu korea joulumateriaali korvasivat nämä puutteet. Ja tietysti ostin vähän kortteja myös Unicefilta ja Planilta. Säästö ei siis ollut järkyttävän huima.

Ylipäätään, mitä pienempi säästö, sen tyytyväisempi olen. Jos tekisin jonkin järkevän säästöpäätöksen, niin sillä olisi jotain merkitystä tässä pienenevässä tulotilanteessa, mutta minä tyttö se näpertelen mieluiten näissä pienissä. Joulukorttitempauksen kokonaissäästö oli noin 20 euroa. 20 euroa on selkeä ja ymmärrettävä rahasumma. Siksi sen parissa on helppo puuhastella.

Pienten yksityiskohtien parissa on helppo kuluttaa aikaa sen sijaan että tarttuisi suuriin kokonaisuuksiin. Pienet työllistävät kivasti. Ostopäällikkö voi laskeskella, kuinka suuria säästöjä syntyy kun siirrytään käyttämään halvempia raaka-aineita.  Se on paljon kivempaa ja palkitsevampaa, kuin miettiä miten voidaan tehokkaasti hyödyntää työaikaa tai pienentää hävikin määrää. Sitä paitsi se on helpompi myös laskea, piirtää käppyräksi ja esitellä johtoryhmälle.  Ostopäällikön bonus luonnollisesti lasketetaan näiden ostosäästöjen mukaan, eikä suoritteiden määrän tai laadun mukaan.

Tämä tietysti pätee myös kuntiin, valtioihin tai muihin isompiin instansseihin. Kun pyöritellään summia, joiden perässä on järjettömästi nollia, niin ei siihen kukaan mitenkään erityisesti tartu. Mutta heti, jos puhutaan pienistä summista, niin niihin on toki helpompi puuttua. Nytkin on televisiossa kohkattu viikkotolkulla näitä EU-tukia, joista ei tavantallaaja mitään ymmärrä.  Mutta jos jokin maksu nousee vaikka 50 senttiä, niin eiköhän joku ole jo seuraavana päivänä yleisönosastolla laskenut, että se tekee hänen tilipussistaan pois 162, 87 euroa viidessä vuodessa ja se on niin väärin.  

No, joulukorttien lisäksi toteutan itseäni tietenkin milloin minkäkin säästöniksin avulla. Yleensä niistä ei ole mitään varsinaista hyötyä, joskaan ei mitään haittaakaan. Joskus nuukuudesta on toki riesaa. Tarvitsin tässä pari viikkoa sitten välttämättä valkean peruspaitapuseron. Päätin, että hyvä ja huokea sen olla pitää. Arvasitte ihan oikein, nyt minulla on kaksi. Ostin ensin sen huokean. Ensimmäisen pesun jälkeen oli sitten ostettava se hyvä.