Mummolan vuosi päättyy

Mummolan vuosi kesti puolitoista vuotta. Sitä ei kannata ihmetellä, mummolassa kaikki muukin hyvä kestää vähän pidempään. Aikaa on enemmän, tavarat ovat nähneet muitakin asujia kuin minut. Mutta nyt on aika tullut ja lähdettävä on. Lähdön suurin syy on tietysti aviosiippa, joka ei kotiudu mummolaan. Paitsi käymäseltään. Mutta se onneton haluaa pysyä isolla kirkolla. Ei tullut tätäkään asiaa kunnolla pohdittua silloin neljännesvuosisata sitten, kun avioon päädyttiin.

Ompelukone ja mankeli jäävät tänne. Uskon palaavani. Jonain kesäisenä päivänä matkalaukku puretaan pysyvästi mummolan kaappeihin. Mutta nyt näyttää siltä, että siihen on vielä aikaa. Siihen saakka tulen käymään pikapuolin, viivyn yön taikka kaksi. Leikkaan nurmikon ja pesen ikkunat pölystä. Vielä vaihdan mullat mummon posliinikukalle uuteen ruukkuun. Siinä se pärjää hyvin vähälläkin kastelulla. Ja jos jättää tekemättä pahanhajuiset kukkansa, niin aina parempi.

Mitä jäi käteen tästä vuodesta? Sain uusia ystäviä, uusia näkökulmia maailmaan. Totesin, että pääkaupungin ja pikkukaupungin välillä suurin ero on ihmisissä. Mistä muualla löydän enää paikallisia ukonturjakkeita päiväparlamentissaan, kuin pikkukaupungin kauppahallin lihakaupan kahviosta? En minä ukkoja silti kaipaa, kaipaan ehkä vain sitä lapsuuden pikkukaupunkia. Jota ei enää ole.

Kirja jäi kirjoittamatta. Se on puolitiessään. Sivumäärissä se eteni vain muutaman pätkän. Kirjoitin silti paljon, mutta ehkä tulin kriittisemmäksi. En tiedä, minusta ei tullut kirjailijaa. Sain silti kokeilla, eikä epäonnistuminen ollut epäonnistumista oikeasti. Nyt tiedän, mitä osaan, mitä en. Entä jos en olisi uskaltanut edes kokeilla?

Talouskoulun opettajattarena kokeilin toista, jo kertaalleen hylättyä suuntaa. Yllättävän hauskaa se oli, mutta kotitalousopettajaksi olen kyllä aika köpelö. Siis kalan fileointi vielä sujui, mutta entä kun pitäisi osata jotain oikeasti vaikeampaa. Olla niiden lasten kanssa. Ohjata niitä elämässä eteenpäin. Tutustuin nuoriin, joista olen lukenut vain lehdistä. Huomasin, että maailma ei ole avautunut vielä syrjäkylille saakka. Ne nuoret jäävät kyllä varmasti mieleen, ehkä mietin vielä ensi vuonnakin, mitä niille kuuluu.

Haikeana heitän jäähyväisiä mummolalle. Kerään omat kasani pois nurkista, palautan museomummolan entiselleen. Toki kutomani uudet räsymatot keittiön ja kammarin lattialla saavat jäädä. Marjapuuronpunainen nojatuolini jää keittiön ikkunan alle. Kun tulen käymään, keitän kahvit. Pesen mummolan liinavaatteet ja ripustan ne ulos kuivumaan. Istun marjapuuronpunaisessa ja ihailen auringossa liehuvia lakanoita. Ajattelen, että olen hetken kotona.

Voiko mummolaan tottua?

Tämä talvi tuntuu jo ihan edellisen toisinnolta, vaikka eroavaisuuksiakin on. Tottuneesti kuitenkin jo kiukuttelen kaupungille aurausvalleista, kolaan lumia kinoksiksi ja muistan ostaa linnuille auringonkukansiemeniä. En ihmettele enää, miksi talo on liian lämmin kun keli vaihtuu suojaisemmaksi ja hytisyttävän kylmä, kun elohopea painuu alaspäin. Ymmärrän, että talolla kestää aikansa sopeutua. Ihan niin kuin minullakin.

Pikkukaupungin omituisuudet eivät minua enää hätkäytä. Samat ukot turisevat kahvikuppinsa äärellä kauppahallissa kuin viime vuonnakin, mutta niihin on jo tottunut. Kaipa nuokin ovat minuun jo tottuneet, kun saan nykyisin juoda kahvini ihan rauhassa, ilman sen suurempia kyselyjä. Tiedän jo, että talvella ei ole kadun varrella turhia roskapönttöjä aurausta vaikeuttamassa. Ja että kaikki kiinnostavat kävelyreitit on muutettu laduiksi, joille ei tietenkään voi mennä ilman sivakoita sotkemaan.

Paikallisuutisten pariinkaan ei ole enää niin kiire, paikkakunnan lehti on menettänyt eksoottisen olemuksensa, kun sen voi lukea päivittäin jossain kuppilassa. Hesari sen sijaan onkin sitten taas jo kiinnostavampi. Yllätys, yllätys! Mitä ei ole, sitä sitten vissiin enempi kaipaa. Hesaria ei voi mummolaan tilata, kun jo kahden päivän poissaolo tukkisi postilaatikon. Paikallislehtikin tulee vain sunnuntaisin, vaikka niitä sentään mahtuu luukkuun 10 siinä missä yksi Hesari.

Maisemat ovat edelleen kauniita. Pakkaspäivän aamuauringon nousu vaaleanpunaiselle taivaalle voi edelleen tuoda kyyneleet silmiin. Näky on upea, varsinkin jos puut ovat sokerihuurrettuja. Usein ne ovat.  Näihin hienoihin maisemiin en ole siis vielä tottunut. Mutta muuten alkaa uutuudenviehätys karista ja arki tulla tupaan.

Mummola on edelleen sama museomummola kuin aiemminkin. Tietysti sekaan on tullut kutomiani mattoja ja kaikenlaista käsityösälää, mutta tutut taulut, huonekalut ja muistoesineet ovat huushollissa kuten mummonkin aikaan. Aluksi epäilin, että joudun ostamaan mummolaan jotain uutta tavaraa, mutta turha pelko.  Kaikkea on riittänyt yllin kyllin ja riittäisi tästä hamaan elämän loppuun saakka. En ole edes kaivannut mikroaaltouunia, tiskikonetta ehkä joskus kyllä.

Mutta mummolaankin on tullut arki. En tiedä, tuliko se työn myötä, viime talvenahan huvittelin täällä ihan pelkän kirjoittamisen parissa, vai onko pidempi aika vaan tehnyt tehtävänsä. Huomaan, että en enää viehäty samalla tavalla joka kerta, kun astun eteiseen. Tosin ei tarvita kuin se parin päivän poissaolo, kun viehätyn edelleen. Mankeloin lakanat aina pyykin jälkeen, mutta toisinaan teen sen ihan miettimättä ja nauttimatta. Ja mankelilla oli kuitenkin ihan oma tarinansa tässä mummolajutussa.

Viime vuonna en miettinyt vielä niin tosissani tulevaisuutta, mutta tänä vuonna olen sitä tehnyt. Mitä minä haluan? Haluanko olla mummolassa vaikka perhe on Hesassa? Vai voinko palata Hesaan vaikka haluaisin olla mummolassa? Ja jos työt ovat kuitenkin tuossa naapurikaupungissa, niin voisiko asua siellä? Vaan onko järkeä asua maaseudulla (kehä kolmosen ulkopuolella) jos ei voi kerran asua mummolassa?  

Ahdistavaa kun vaihtoehtoja on liikaa. Olisi tosi kätevää, jos olisi useampi elämä. Ensin mummola elämä ja katsottaisiin, no, miten kävi. Ja jos kävi huonosti, niin sitten pääkaupunkiseutuelämä. Ja ehkä vielä tuo naapurikaupungin elämä, vaikka se on kaikkein huonoin vaihtoehto. Anteeksi vaan, naapurikaupunkilaiset, mutta teidän kaupunkinne on jotenkin niin masentava välitila. Ei maaseutua eikä kaupunkia.  Pikkukaupunki sen sijaan jaksaa huvittaa. Ehkä vielä aikansa.

Lumiukko, pupu ja minä talvitunnelmissa

Mummolan pihassa on hiljaista näin talvella. Valkea lumipeite peittää maan ja upeat, kermavaahtoisiksi kuorrutetut puiden oksat.  Jottei olisi liian asumattoman näköistä, tein itselleni kaveriksi siihen lumiukon. Siitä tuli aika herttainen, sillä puunoksasta väännetty hymy sattui ihan kohdilleen. Pienet silmät tahtovat vähän peittyä uusien lumisateiden alle, mutta minähän käyn aamulla aina pyyhkimässä ukon silmät auki ja hymyn paikoilleen. Siinäpä on minulla nyt sitten äänetön yhtiömies samassa pihassa.

Pupu puolestaan tuo vähän liikettä pihaan. Se käy varistamassa lintulautaa, niin että auringonkukansiemenet tippuvat maahan. Sitten se pöllyyttää niitä siitä maasta kaksin käpälin ja nappaa herkkupalat suuhunsa.  Toisin kuin viime talvena, nykyisin pupu ei paljon piittaa minun läsnäolostani, vaan jatkaa ateriointiaan kaikessa rauhassa. Ensimmäisen topakan pakkaspäivän kunniaksi vein sille puolikkaan porkkanan pihalle, siitä se oli kadonnut illan mittaan ilman sen suurempaa hälyä.

Muita liikkujia pihalla ei sitten olekaan, paitsi tietysti minä, joka kiukuttelen aurausvallien kanssa aina lumisateen jälkeen.  Yhdessä me muodostamme mummolan pihamaan tämänhetkisen käyttäjäkunnan, minä, pupu ja lumiukko.  Minä olen meistä se puheliain. Pupu ei sano mitään, mutta metelöi siinä pomppiessaan vähän. Ukko puolestaan ei puhu eikä pukahda, ei edes hievahda paikaltaan. Siten se hieman lievittää koti-ikävää.  Ukko kun ukko.