Tämä talvi tuntuu jo ihan edellisen toisinnolta, vaikka eroavaisuuksiakin on. Tottuneesti kuitenkin jo kiukuttelen kaupungille aurausvalleista, kolaan lumia kinoksiksi ja muistan ostaa linnuille auringonkukansiemeniä. En ihmettele enää, miksi talo on liian lämmin kun keli vaihtuu suojaisemmaksi ja hytisyttävän kylmä, kun elohopea painuu alaspäin. Ymmärrän, että talolla kestää aikansa sopeutua. Ihan niin kuin minullakin.
Pikkukaupungin omituisuudet eivät minua enää hätkäytä. Samat ukot turisevat kahvikuppinsa äärellä kauppahallissa kuin viime vuonnakin, mutta niihin on jo tottunut. Kaipa nuokin ovat minuun jo tottuneet, kun saan nykyisin juoda kahvini ihan rauhassa, ilman sen suurempia kyselyjä. Tiedän jo, että talvella ei ole kadun varrella turhia roskapönttöjä aurausta vaikeuttamassa. Ja että kaikki kiinnostavat kävelyreitit on muutettu laduiksi, joille ei tietenkään voi mennä ilman sivakoita sotkemaan.
Paikallisuutisten pariinkaan ei ole enää niin kiire, paikkakunnan lehti on menettänyt eksoottisen olemuksensa, kun sen voi lukea päivittäin jossain kuppilassa. Hesari sen sijaan onkin sitten taas jo kiinnostavampi. Yllätys, yllätys! Mitä ei ole, sitä sitten vissiin enempi kaipaa. Hesaria ei voi mummolaan tilata, kun jo kahden päivän poissaolo tukkisi postilaatikon. Paikallislehtikin tulee vain sunnuntaisin, vaikka niitä sentään mahtuu luukkuun 10 siinä missä yksi Hesari.
Maisemat ovat edelleen kauniita. Pakkaspäivän aamuauringon nousu vaaleanpunaiselle taivaalle voi edelleen tuoda kyyneleet silmiin. Näky on upea, varsinkin jos puut ovat sokerihuurrettuja. Usein ne ovat. Näihin hienoihin maisemiin en ole siis vielä tottunut. Mutta muuten alkaa uutuudenviehätys karista ja arki tulla tupaan.
Mummola on edelleen sama museomummola kuin aiemminkin. Tietysti sekaan on tullut kutomiani mattoja ja kaikenlaista käsityösälää, mutta tutut taulut, huonekalut ja muistoesineet ovat huushollissa kuten mummonkin aikaan. Aluksi epäilin, että joudun ostamaan mummolaan jotain uutta tavaraa, mutta turha pelko. Kaikkea on riittänyt yllin kyllin ja riittäisi tästä hamaan elämän loppuun saakka. En ole edes kaivannut mikroaaltouunia, tiskikonetta ehkä joskus kyllä.
Mutta mummolaankin on tullut arki. En tiedä, tuliko se työn myötä, viime talvenahan huvittelin täällä ihan pelkän kirjoittamisen parissa, vai onko pidempi aika vaan tehnyt tehtävänsä. Huomaan, että en enää viehäty samalla tavalla joka kerta, kun astun eteiseen. Tosin ei tarvita kuin se parin päivän poissaolo, kun viehätyn edelleen. Mankeloin lakanat aina pyykin jälkeen, mutta toisinaan teen sen ihan miettimättä ja nauttimatta. Ja mankelilla oli kuitenkin ihan oma tarinansa tässä mummolajutussa.
Viime vuonna en miettinyt vielä niin tosissani tulevaisuutta, mutta tänä vuonna olen sitä tehnyt. Mitä minä haluan? Haluanko olla mummolassa vaikka perhe on Hesassa? Vai voinko palata Hesaan vaikka haluaisin olla mummolassa? Ja jos työt ovat kuitenkin tuossa naapurikaupungissa, niin voisiko asua siellä? Vaan onko järkeä asua maaseudulla (kehä kolmosen ulkopuolella) jos ei voi kerran asua mummolassa?
Ahdistavaa kun vaihtoehtoja on liikaa. Olisi tosi kätevää, jos olisi useampi elämä. Ensin mummola elämä ja katsottaisiin, no, miten kävi. Ja jos kävi huonosti, niin sitten pääkaupunkiseutuelämä. Ja ehkä vielä tuo naapurikaupungin elämä, vaikka se on kaikkein huonoin vaihtoehto. Anteeksi vaan, naapurikaupunkilaiset, mutta teidän kaupunkinne on jotenkin niin masentava välitila. Ei maaseutua eikä kaupunkia. Pikkukaupunki sen sijaan jaksaa huvittaa. Ehkä vielä aikansa.
