Vääränlainen kiintymyssuhde esineisiin?

Minusta ei ole mitään kummallista siinä, että minulla on edelleen esineitä lapsuudestani.   Päiväkirjat tietysti, ystäväni-kirjat, jopa vanhoja piirustuksia, ompelu- ja askartelutöitä. Suurin osa esineistä ei ole enää käytössä, mutta käsityökorista löytyy kyllä käsityöpussi, joka ommeltiin ja ristipistoin koristeltiin kansakoulun kolmannella luokalla. Siinä voi edelleen pitää lankakeriä ja virkkuukoukkuja hyvässä tallessa.  Samoihin aikoihin sain joululahjaksi hienon ompelurasian, joka on liki päivittäisessä käytössä edelleen.

Myöhempienkin vuosien tavaroista on ollut vaikea, jos ei peräti mahdotonta hankkiutua eroon. Kaikkea en ole onneksi säilyttänyt, mutta toki varastoissa on mm. hyvä valikoima tyttären vauva-aikaisia varusteita, kauneimpia vaatteita, rakkaimpia leluja ja muuta muistosälää. Vauvatarvikkeiden hilloaminen on normaalia, siitä en ole huolissani, mutta minulla on tapana riippua kiinni joissakin kummallisissa tavaroissa aivan liian pitkään.

Otetaan esimerkiksi sähkökirjoituskone, jonka hankimme graduntekoa helpottamaan häähumujen jälkeen. Kyllä sillä kirjoitettiin useampikin harjoitustyö, seminaaritekele ja esitelmä, mutta kone korvautui parissa vuodessa ensimmäisellä tietokoneellamme, joka hankittiin ihan siitä samasta syystä, graduntekoa helpottamaan vuoden -87 hujakoilla.

Internetistä ei silloin vielä kohkannut kuin ystävämme Anssi, joten netistä ei näyttänyt olevan mitään erityistä hyötyä. Mutta tekstinkäsittelystä, taulukkolaskennasta ja tietokantaohjelmasta oli. Niinpä kumpikaan ei enää tarvinnut sähkökirjoituskonetta. Mutta ei sitä ole vieläkään viety kirpputorille eikä romukeräykseen. Ehkä siihen on liikaa säilöttynä nuoruuden unelmia ja haaveita, aikaa, jolloin kaikki oli vielä mahdollista ja edessä. Eikä oikeastaan mitään vielä takana.

Koska tämä hilloamisperiaate näyttää olevan geeneissä, on luonnollista, että sekä minä että vauva olemme nukkuneet samassa vauvakorissa. Nukkekoti on ukin tekemä jouluksi - 65 ja nukenkehto edelliseltä vuodelta. Aviomies nurisee, kun niitä pidetään kodin kalliissa neliöissä roikkumassa, mutta ei niitä voi minnekään muuallekaan viedä. Ne ovat tärkeitä. Piste.

Mutta silti, miten voi olla yksi nukenkehto niin tärkeä? Mitä kummallista se kertoo minusta, etten pääse eteenpäin siitä ruudusta, missä kolmevuotiaana olin? En muista, että elämäni kolmevuotiaana olisi ollut mitenkään merkillistä. Pikkusiskolla on samanlainen kehto, joten ei siitä riitaakaan ollut. Ehkä se on siinä, että äidinisä on elävänä mielessä, kun näen kehdon. Hän elää siinä huolellisesti tekemässään puutyössä.

Samasta syystä asun mielelläni täällä mummolassa. Täällä on kaikki ukin ja mummon tavarat, sellaisenaan kuin ne heiltä jäivät. Olen täällä kuin kylässä, voin kuulla miten mummo on mielissään, kun tyttö on tullut käymään, voin nähdä ukin lempiasennossaan lukemassa lehtiä tukevassa vaakatasossa.  Niin kauan, kuin mummola pysyy, minulla on ukki ja mummo. Jos joudun luopumaan mummolasta, joudunko hyvästelemään myös heidät? En usko, mutta luultavasti joku väri, tuoksu tai tunne haalistuu vääjäämättä. Ehkä osa turvallisuudestani ohenee myös. Nykyisellään mummola on minulle maailmalta pakopaikka. Mielentila, jonka olen konkretisoinut tänne pikkukaupunkiin.

Nuukuudesta

Muistini mukaan mummo oli viimeisinä vuosinaan hieman nuukan sorttinen. Hän mm. hyödynsi mielellään alennusmyynnit, ”osti kun huokealla sai”. Liekö nyt mummolassa ollessa tarttunut minuunkin? Tai osansa voi olla tietysti puolikkaalla palkkapussillakin tähän uuteen intohimoon. Niin, intohimoon, jostain kummallisesta syystä minusta on tullut aktiivinen pennin (lue sentin)venyttäjä. Rakastan säästämistä.

Niukasti eläminen näyttäytyy minulle jonkinlaisena extreme-lajina, jossa pääsen toteuttamaan sisäistä niksi-Pirkkaani . Epäilen tämän olevan hieman kieroutunutta, jotain samantapaista kuin anorektikko kokee aina kun pystyy olemaan syömättä. No, en tiedä, kieroutunutta tai ei, mutta kyllä tämä säästäminen hauskaa on.

Pikkukaupungissa nautin joka kävelyaskeleella siitä silkasta säästöstä, että torille pääsee ihan ilmaiseksi kävelemällä eikä tarvitse maksella HKL:n kertamaksuja. Joulukortit tein luonnollisesti itse. Kierrätin vanhat joulukortit uusiin. Se on kätevää, joka joulu posti kantaa suoraan kotiin valtavat määrät ilmaista askartelumateriaalia seuraavan joulun tarpeisiin. Loistohomma. Koska mummolassa on vain vähän viimejouluisia kortteja, ei materiaalia riittänyt kaikkiin. Marimekon mainokset ja muu korea joulumateriaali korvasivat nämä puutteet. Ja tietysti ostin vähän kortteja myös Unicefilta ja Planilta. Säästö ei siis ollut järkyttävän huima.

Ylipäätään, mitä pienempi säästö, sen tyytyväisempi olen. Jos tekisin jonkin järkevän säästöpäätöksen, niin sillä olisi jotain merkitystä tässä pienenevässä tulotilanteessa, mutta minä tyttö se näpertelen mieluiten näissä pienissä. Joulukorttitempauksen kokonaissäästö oli noin 20 euroa. 20 euroa on selkeä ja ymmärrettävä rahasumma. Siksi sen parissa on helppo puuhastella.

Pienten yksityiskohtien parissa on helppo kuluttaa aikaa sen sijaan että tarttuisi suuriin kokonaisuuksiin. Pienet työllistävät kivasti. Ostopäällikkö voi laskeskella, kuinka suuria säästöjä syntyy kun siirrytään käyttämään halvempia raaka-aineita.  Se on paljon kivempaa ja palkitsevampaa, kuin miettiä miten voidaan tehokkaasti hyödyntää työaikaa tai pienentää hävikin määrää. Sitä paitsi se on helpompi myös laskea, piirtää käppyräksi ja esitellä johtoryhmälle.  Ostopäällikön bonus luonnollisesti lasketetaan näiden ostosäästöjen mukaan, eikä suoritteiden määrän tai laadun mukaan.

Tämä tietysti pätee myös kuntiin, valtioihin tai muihin isompiin instansseihin. Kun pyöritellään summia, joiden perässä on järjettömästi nollia, niin ei siihen kukaan mitenkään erityisesti tartu. Mutta heti, jos puhutaan pienistä summista, niin niihin on toki helpompi puuttua. Nytkin on televisiossa kohkattu viikkotolkulla näitä EU-tukia, joista ei tavantallaaja mitään ymmärrä.  Mutta jos jokin maksu nousee vaikka 50 senttiä, niin eiköhän joku ole jo seuraavana päivänä yleisönosastolla laskenut, että se tekee hänen tilipussistaan pois 162, 87 euroa viidessä vuodessa ja se on niin väärin.  

No, joulukorttien lisäksi toteutan itseäni tietenkin milloin minkäkin säästöniksin avulla. Yleensä niistä ei ole mitään varsinaista hyötyä, joskaan ei mitään haittaakaan. Joskus nuukuudesta on toki riesaa. Tarvitsin tässä pari viikkoa sitten välttämättä valkean peruspaitapuseron. Päätin, että hyvä ja huokea sen olla pitää. Arvasitte ihan oikein, nyt minulla on kaksi. Ostin ensin sen huokean. Ensimmäisen pesun jälkeen oli sitten ostettava se hyvä.

Aika on rajaa

Viidenkymmenen ikävuoden jälkeen ajalle on tullut raja. Konkreettisimmin se näkyy, kun ystäviä ja tuttavia alkaa ilmestyä kuolinilmoituksiin. Muistoadressia kyhätessä miettii vääjäämättä syntyjä syviä. Alkaa tajuta, että jos jotain vielä haluaa tehdä, se on tehtävä nyt, eikä sitten joskus. Sillä, sitten joskus, on nyt tässä. Auts.

Mutta kun en tahdo, että se on just nyt tässä. Haluan, että aikaa on ja unelmia on. En halua luopua. En sitten mistään. En ainakaan omasta ajastani. Haluan sitä päinvastoin lisää. Enkä halua tehdä enää mitään, mitä en oikeasti halua tehdä. Minulle on tullut vissiin uusi uhmaikä. Sillä lailla.

Uusi uhmaikä tarkoittaa sitä, että haluaa käyttää aikaansa täällä mummolassa eikä mennä Helsinkiin ollenkaan oikeisiin töihin. Eikä istua yhtään enää liikenneruuhkassa. Eikä yhdessäkään toissijaisessa paikassa. Eikä oikeastaan missään, missä pitää vilkuilla vähän väliä kelloa ja miettiä että loppuisi jo. Mummolassa en vilkuile kelloa ollenkaan, paitsi jos on pakko mennä jonnekin. Silloin katselen kellosta ehdinkö vielä tehdä tämän asian, kirjoittaa tämän lauseen, kutoa tämän rivin silmukoita uuteen sukkaan.

Ihmisiinkin suhtautuu eri tavalla kuin ennen. Jossain vanhassa kansakoulun kirjassa opastettiin viettämään vapaa-aikansa itseään älykkäämpien ja hauskojen ihmisten kanssa. Tätä oppia olen yrittänyt elämässäni noudattaa. Ystävät voi valita. Siitä kiitos sille, joka tämän elämäksi kutsutun järjestelmän on kehittänyt.

Mutta lähestyvä ajanloppu huolestuttaa. On pakko tehdä päätöksiä. Joko luopua ajatuksesta, että jonain päivänä kirjoittaa kirjan tai sitten ottaa ja kirjoittaa se nyt. Parempaakaan aikaa ei enää tule, sillä sitten joskus, on nyt tässä. Tai jos haluaa perustaa yrityksen, sekin pitää tehdä nyt. Tai muuttaa maalle, ryhtyä opiskelemaan tai mitä nyt sitten on päättänytkin tehdä elämänsä aikana. Vaikka toisaalta aina sanotaan, ettei koskaan ole liian myöhäistä, siis kirjoittaa kirja, perustaa yritys, ryhtyä opiskelemaan. Järki kuitenkin sanoo, että nyt tai ei koskaan. Siis nyt.

Mutta päätöksen tekeminen tarkoittaa luopumista. Luopumista siitä, mihin aikansa nyt käyttää, voidakseen käyttää sen siihen, mihin päättää sen käyttää. Kuten vaikka viitelöintiin. Joka on äärimmäisen hyvä tapa hätistää kaikki itseään häiritsevät ajatukset pois, sillä viitelöinti on vaikeaa. Siihen pitää keskittyä. Tai sitten joutuu purkamaan. Purkaminen on hyvä tapa järjestää ajatuksia. Voi olla, että näitä uhmaikäpäätöksiäkin joutuu purkamaan. Mietin sitä eilen täällä mummolassa, kun pistin viitelöintityötäni alkuperäisiin osiin, eli lankaa takaisin kerälle. Kun pääsin puoleen väliin, aloitin tekemisen uudelleen. Ja kas, työ sujui jälleen.

Ja päästä meidät kasoista

Vuosi sitten muutin museomummolaan, jossa tavarat olivat kauniisti paikoillaan kaapeissa, siinä järjestyksessä, mihin mummo oli ne aikoinaan jättänyt. Kaikilla oli paikkansa ja siellä ne olivat, paikoillaan. Äkkiseltään luulisi kaiken olevan ennallaan, mutta ei. Mummolaan ovat ilmestyneet kasat. Minun kasani.

Olen tietysti yrittänyt siirtää ne vaivihkaa syrjemmälle, mutta vähitellen ne ovat alkaneet vallata niin kammarin kuin keittiönkin pöytäalaa. Papereita, kirjoja, lehtiä, muistiinpanoja, valokopioita, kirjekuoria, postimerkkejä, sukuseuran kirjanpito, yrittäjäkoulutuksen materiaali, kirjoittajakurssin monisteet, käsityökoulun paperit, maksetut laskut, maksamattomat laskut, palkkalaskelmat ja kaikenlaista yleissälää lojuu pitkin pintoja.  

Toisaalla kasvavat käsityöpinot, aloitettujen käsitöiden, keskenjääneiden käsitöiden sekä ideoitujen, mutta vielä aloittamattomien käsitöiden pinot. En muista enää, mitä ajattelin tehdä tästä vihreästä neuloksesta, jota on puikolla 15 senttiä valmiina ja monimutkaista pitsineuletta vielä. Varsinkaan kun en löydä sen pitsineuleen ohjetta. Luultavasti siksi, että keväällä osasin sen ulkoa, mutta nyt minulla ei ole hajuakaan missä järjestyksessä nurjat ja oikeat on neulottava.  

Eikä tässä vielä kaikki. Vaatehuoneessa on kasa vaatteita, jotka mahtuivat vielä keväällä päälle, mutta eivät mahdu enää. Mahtuvista vaatteista ei tule kasaa. Lukemattomista kirjoista on komea pino vuoteen vierellä, toisaalla ovat kasassa pikkukaupungin kirjastosta lainatut kirjata, sitten on naapurikaupungin kirjastosta lainatut kirjat. Yhdessä kasassa on luetut, mutta huonot kirjat odottamassa pokkarinvaihtoiltaa, toisessa taas luetut ja hyväksi havaitut odottavat pääsyä kirjahyllyyn.

Museomummolassa on puolensa, mutta sinne on hieman vaikea sijoittaa tavaroita, sillä siellä on jo mummon tavarat. Ne, joiden kanssa minun piti pärjätä. Hyvin olen pärjännytkin, mutta kirjat, vaatteet ja nämä paperipinot ovat tulleet huomaamatta lisäksi. Aivan kuten kesän lisäkilot. Ja nyt pitäisi päästä eroon molemmista.

Kasat ovat hankalia. Eivät ainoastaan siksi, että ne vievät tilaa. Sen lisäksi ne vievät energiaa. Koska ne ovat täynnä tekemättömiä töitä, niiden kanssa on tukala tulla toimeen. Ainoa tapa päästä niistä on luopuminen. Ja se vasta vaikeaa onkin. Koska minulla ei ole hajuakaan, mitä elämässä seuraavaksi tarvitsen, voinko kevytmielisesti heittää pois markkinoinnin muistiinpanot? Entä jos tarvitsen juuri niitä seuraavaksi. Aikoinaan kun valmistuin kotitalousopettajaksi, heitin ensimmäiseksi mäkeen kirjanpidon muistiinpanot. Vain huomatakseni, että perustin Ryytimyyntitoiminimen pari kuukautta myöhemmin. Missäs ne kirjanpidon muistiinpanot olikaan, olikos se debet nyt sitten oven vai ikkunan puolella?

Pitkäkestoista säilytystä vaativat materiaalit on säilötty Helsingin asunnon kellarikomeroon. Kuten vanhat rakkauskirjeet ja muu jälkipolville oleellinen tieto. Helsingissä on kaikenlaista muutakin aika lailla vielä säilössä. Mutta minut yllätti se, kuinka nopeasti mummolan pöytä täyttyi. Tulevan professional organizerin ei auta nyt muuta kuin terästäytyä ja ryhtyä noudattamaan omia oppejaan. Tarvitsenko minä todella markkinoinnin muistiinpanoja? Onko Financial English edelleen ajankohtainen? Perustanko koskaan yritystä? Tuleeko minusta kirjailija, vai heitänkö nämä muistiinpanot pois?

Vai pitäisikö minun vaan tyytyä toteamaan, että elämäntapa on edelleen paperipinoja suosiva. Kun edes saisi ne siihen levolliseen tilaan, jossa vanhat rakkauskirjeet ovat. Tilaan, jossa niille ei tarvitse tehdä enää mitään. Missä niihin ei liity enää ratkaisemattomia kysymyksiä. Vai onko niin, että niin kauan kuin kasoja on, olen minäkin. Energia liikkuu minun ja kasojen välillä. Elleivät ne olisi tärkeitä, niitä ei olisi. Jos poistan ne, amputoin jotain oleellista itsestäni myös.

Vuosi mummolassa tuli täyteen, mitä nyt?

Kesä meni kolisten ihan muualla kuin mummolan suojissa. Hätäpäin on juostu paikalle muutaman kerran päiväseltään, pikimiten leikattu nurmikko ja parhaimmillaan käyty kaupungin rannalla juomassa munkkikahvit. Kunnes elokuun alussa ei uimarannan kahvila enää ollut auki. Sen sijaan kahvion ilmoitustaululle oli ilmestynyt upouusi latukartta. Talvi tekee tuloaan.

Mutta tuleva talvi ei ole mitenkään vaikuttanut mummolan nurmikkoon, joka puskee heinää kuin heikkopäinen. Kyllä sitä on käyty leikkaamassa, mutta siitäkös mokoma vaan innostuu! Ehkä minun ei olisi pitänyt yrittää paikkauskorjata nurmea keväällä. Eikä ainakaan laittaa mitään lannoitetta. Enkä myönnä kyllä liioitelleeni, vaan laitoin ohjeen mukaisesti ja vain aukkopaikkoihin. Jokin villitys tälle nurmikolle on kuitenkin nyt tullut. Leikkasin sitä äsken tuntitolkulla, luonnollisesti kahteen kertaan. Ei se muuten tokene. Välillä mietin, pitäisikö siitä tehdä vähän heinää suoraan seipäälle kuten ennen vanhaan.

Mutta syksy on kuitenkin nyt tullut ja marjatkin kerätty mehuksi jo aikaa sitten. Mummolan vuosi on tullut täyteen, vaikka oikeastaan niin ei voi laskea, koska kesä meni mökkipuuhissa. Ja juhliessa. Kun ihmiselle pukkaa lapsen lakkiaiset, omat viiskymppiset, hopeahääpäivä ja vanhempien seiskavitoset ihan siihen samaan syssyyn kun sata parasta kaveria täyttää viiskymppiä, niin juhlaa on. Unohdin mainita häät. Niitä on kahdet, toiset vasta tulossa. Mikäs, mukavahan se on juhlia. Ja melko työlästä. Erityisesti ne lakkiaiset. Varsinkinkin kun piti olla Hesassa keskellä kauneinta kevättä. Mutta nyt on juhlat juhlittu ja päästy takaisin mummolaan. Joten oikeastaan voisi ajatella, että mummolan vuosi jatkuu vielä vuodenvaihteeseen.

Hassua kyllä, ensimmäinen mummolablogi on kuitenkin päivätty melko tarkalleen vuosi sitten. Se vuosi meni nopeasti. Enkä mitään saanut aikaan. Ei syntynyt kirjaa eikä edes kunnollista raakiletta. Melko hyvä yritys kuitenkin. Eikä löytynyt työpaikkaa pikkukaupungista. Naapurikaupungista nyt kuitenkin.  Mummolan tavarat riittivät hyvin. Itse asiassa tavaraa on liikaakin. Ja museossa asuminen sujuu melko hyvin, kiitos kysymästä. Mutta perhettä on ikävä.  Kun menen perheen luo, ikävöin mummolaan.

Paikkakunnalle integroituminen on sujunut hyvin. Siinä auttoi se mattojen kutominen. Niiden ansiosta löysin maa- ja kotitalousnaiset. Tykkään niistä. Opin leipomaan ruisleipää. Ja fileoimaan haukea niin, että saan ne tylsät yyn muotoiset ruodot pois. Fileoitu peukalokin parani nopsakasti.   Olen nauttinut pikkukaupungin ystävistäni. Mutta ikävöinyt pääkaupungin ystäviä.

Syksy saa näyttää, mihin suuntaan elämä menee. Toisaalta synttärilahjaksi tuli potkukelkka. Kyllä, punainen niin kuin pitikin. Sillä ei voi ajella Hesassa. Joten ainakin ensin on odoteltava ne potkukelkkakelit. Päätös voi syntyä vasta sen jälkeen.

Raparperipiirakkaa ja muita kesän ihmeitä

Mummolan pihassa on iso raparperipensas. Se puskee vartta kuin vimmattu, joten sille on tehtävä jotain. Kaksikymmentäviisi vuotta kerrostalossa ei valmistanut minua tähän. Otetaanko ensin ylimmät vai alimmat varret? Leikataanko ne veitsellä vai nyhdetäänkö ne irti. Mistä näistä asioista saa tietoa?

No, netti ei kerro muuta kuin, että on muitakin epätietoisia. Siispä nyhdän varret irti ja aloitan alhaalta. Oikein, väärin, en tiedä, mutta pian minulla on varsia nippukaupalla käsissäni. Ei muuta kuin huuhtomaan, kuorimaan ja pilkkomaan. Tämän ainakin osaan, mutta puutarhan hoitoon olen kyllä myöhäisherännäinen.

Kävelykaveri jakoi minulle yksinkertaisen piirakkaohjeen. Siihen tarvittaisiin piimää, jota minulla ei ole, mutta ehkä jogurtti ajaa saman asian. Ehkä ei. Päätän kuitenkin kokeilla. Pian minulla on pellillinen piirakkaa uunissa. Tuoksuu hyvältä.

Sitten kiisseliä. Raparperi-mansikka kiisseli on hyvää, varsinkin kermavaahdon kanssa. Ongelmana ovat mansikat, niitä ei ole. Kaupasta ei löydy pakastemansikoita eikä tuoreetkaan vielä näytä kovin houkuttelevilta. Belgialaisia, mitä lie. Pitääkö jättää kiisseli odottamaan parempia aikoja? Vai tehdä soppaa pelkistä raparpereista? Vai voisiko tässä hyödyntää pakastimessa jo olevia marjoja? Ehkä ei. Olisin taatusti kuullut raparperi-mustaviinimarjakiisselistä, mikäli se sattuisi olemaan maistuvaa. Jätän kulinaariset kokeilut sikseen ja otan toisen annoksen piirakkaa.

Ruoho on kasvanut pihassa kohisten kuukauden poissaolon aikana. Ruohonleikkuri onneksi pystyy siihen, koska pikkuveli on käynyt leikkaamassa sen kertaalleen. Ruohonleikkuri vie minua kuin totinen tanssittaja kesälavalla. Onneksi älyän päästää otteeni irti, ennen kuin ollaan ojassa.  Lisäksi näyttää, että pihassa on kuoppia. En tiedä miksi. Vajoaako osa maasta jonnekin?

Osa nurmikkoa on jouduttu uusimaan. Siinä ei kasva ruohoa vieläkään, vaikka kaikki asiaankuuluva on tehty. Yritän uudelleen, kylvän nurmensiementä, lannoitan, kastelen. Varmaan väärässä järjestyksessä, kun tulos ei oikein vakuuta. Paikka talon varjoissa on kyllä hieman haasteellinen, mutta voikukka siinäkin näyttää kyllä kasvavan ihan kivasti.

Nurmikko kaipaisi varmaan säännöllisempää huoltoa, varsinkin tuo uusio-osa. Asiaa ei voi auttaa, kesästä kuluu eittämättä suurin osa jossain muualla. Vain muutamina kesäisinä päivinä pääsen nauttimaan mummolan portaille. Siinä on hyvä istua, tuijotella ohi virtaavaa vettä ja ajatella syviä ajatuksia. Tai keveitä. Ohikiitäviä kuin poutapilvet.

Nokkosten nyhtämistä ja muita pihapuuhia

Kesä on saapumassa mummolaan. Parhaiten sen huomaa siitä, miten pieni viherrys valtaa alaa. Valitettavasti lähempi tarkastelu osoittaa, että viherrystä aiheuttavat etupäässä voikukat ja nokkoset.  Tätä minä vähän uumoilinkin viime syksynä, kun katselin miten pikkulinnut juhlivat nurmikonsiemenillä. Siis niillä siemenillä, joiden oli tarkoitus puskea nyt keväällä uutta vihreää pintaan.

Ostin uuden nurmikonsiemenpussin ja ajattelin, että kylvän siemenet maahan kun tulee sopiva sadeilma. Sadetta ei ole nyt sitten viikkoon tullut, joten iskin siemenet maahan siitä huolimatta. Alan ymmärtää entistä paremmin maanviljelijöiden ja puutarhanruoppaajien kytkökset ilmojen haltijaan. Sadetta kyllä kaivattaisiin. Mieluiten öisin.

Olen ehkä liian kärsimätön puutarhahommiin ja ainakin ajoitus on aina pielessä. Ensin oli liian aikaista ja kylmä, sitten tuuli kovasti, sitten oli muuta tekemistä ja sitten taisi olla jo liian myöhä.  Turhautuneena päädyin sitten marjapuskiin nyhtämään nokkosia pois pensaiden alta. Tuoreessa muistissa on vielä viime syksyn marjanpoiminta, joka vaati nokkosten takia aika lailla ylimääräistä sitkeyttä.

Mutta nokkosella on kuulkaas pitkät juuret. Ei niitä niin vaan nypitä pois maaperästä, tarvittiin kuokka ja lapio. Jussikaan ei olisi ollut pahitteeksi, mutta ajattelin, että kyllä nyt rivakka naisihminen yhdet nokkoset hävittää. Sain tehdä hartiavoimin töitä nokkosteni kanssa ja saalis jäi silti hyvin pieneksi. Turhautuneena ja kyllästyneenä lopetin, enkä edes vilkuile voikukkien perään.  Kasvakoot siinä, missä lystäävät, minun puolestani.

Kun puutarhurin ura ei oikein auennut, päätin ryhtyä kunnostamaan pihan muita vempaimia. Pyykkinarujen uusiminen on ollut listoilla jo syksystä lähtien. Eihän niissä vanhoissa varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta niitä oli vaikea saada puhtaiksi. Kahdenkymmenen vuoden pölyt pinttyvät tuommoiseen naruun ihan tukevasti kiinni. Toisesta päästään narut ovat kiinni tuuletustelineessä. Sekin kaipasi ilmeisesti aika tukevaa pesua, sillä teline puskee pontevasti jäkälää. Ilmiö on oikeastaan aika mielenkiintoinen. Lintu kai siihen on ensin osunut aamulaukaisullaan, sitten siihen on tarvinnut parikymmentä vuotta ja jotain muutakin, että jäkälää on saatu aikaan. En nyt muista miten jäkälä lisääntyy. Mattojen tuuletustelineessä se on kuitenkin väärässä paikassa, joten kylmäverisesti riivin jäkälät pois. Tai ainakin kaiken minkä sain. Päätin, että uusi teline ei ole hullumpi hankinta. Tämän kanssa minulla on sitä paitsi henkilökohtainen kana kynimättä. Jätin peukaloni 41 vuotta sitten juuri tämän nimenomaisen telineen väliin. Vasen peukalo on nykyisin senttiä lyhyempi kuin oikea. Mutta sen kanssa voi elää.

Kun mattoteline oli putsattu, käännyin pyykkinarujen puoleen. Aviosiippa on lahjonut minua mainiolla työkalulla, jolla voi tehdä kaikenlaista. Se on samanlainen kuin pikkulinkkarini, mutta isompi. Sen kanssa kävin narujen kimppuun. Yllättävän sitkeitä. Ähinällä sain temmottua narut irti. Sitten jo törmäsin pensaaseen, joka kasvaa tarkalleen siinä, missä ei pitäisi eli pyykin kuivausalueella. Katkoin hajamielisesti kuivia oksia tieltäni, kunnes huomasin, että puolet pensaasta on kuivaa ja olisi pitänyt varmaan leikata jo ajat sitten. Ilkeämielisesti kuivimmat oksat olivat sijoittuneet pensaan yläosaan, jonne minä en ikinä yltäisi eikä aviomies ehtisi. Lisäksi se osa pensaasta ulottui naapurin puolella. Päätin jättää asian sikseen toistaiseksi. Naapuri vainoaa jo yhtä koivuista. En halua ärsyttää häntä pensaan kanssa. Odotan, kunnes siippa saapuu paikalle. Tai joku muu pitkä mies.

Uusien pyykkinarujen laittaminen onnistui. Vanhana partiolaisena sain aikaiseksi solmut ja narut näyttävät pysyneen paikallaan yön yli. Riittävän tiukalle en niitä saanut, lakanat liki viistävät maata juuri samalla tavalla kuin mummon vanhojen narujen kanssa. No, onpahan aviopuoliskolla jotain, mitä korjata tontille tullessaan. Mies on mielissään, kun huomaa, ettei vaimo pärjää tontilla ilman hänen miehistä osaamistaan.

Marjapuuronpunainen nojatuoli

Noin 35 vuotta sitten oli pikkukaupungin huonekalukaupassa erikoistarjouksessa marjapuuronpunainen nojatuoli. Tarjous oli huima, sillä väri ei puhutellut pikkukaupungin kalusteostajia. Vaikka elettiin iloista 70-luvun värimaailmaa, osassa talouksia tavoiteltiin jo arvokkaampia tyylisuuntauksia. Tulossa oli mustan ja valkoisen, nahkan ja kromin tyylikkäät yhdistelmät ja 80-luku. Isä oli helppo ylipuhua tinkimään nojatuoli kaupan päälle, oltiinhan ostamassa minulle työpöytää ensimmäiseen ikiomaan huoneeseeni. Marjapuuronpunainen sointui sielukkaasti havunvihreän linolilattian ja tiiliseinään. Tunnelman viimeistelivät kirjahyllyt ja valkovihreä upouusi Muuramen työtaso. Oi onnea.

Kun omasta huoneesta piti siirtyä maailmalle, jäi marjapuuronvärinen odottamaan. Kissa nukkui siinä kuten aina ennenkin, eikä se oikein mahtunut opiskeluvuosien kaksioon. Kun vauva syntyi, saatiin uuden asunnon myötä lisää tilaa ja tarvittiin tuoli olohuoneeseen. Marjapuuronpunainen istui loistavasti Lundian eteen, toiselle seinustalle kasattiin ne Muuramen laatikostot ja 70-luvun hengen viimeisteli sammalenvihreä palasohva, sekin peräisin lapsuudenkodista.

Mutta vauva kasvoi. Lapsen myötä alkoi ilmaantua kaikenlaisia tarpeita, leluja, kirjoja, tarvikkeita ja härpäkkeitä. Tarvittiin lisää tilaa ja säilytyskalusteita.  Ja lopulta päädyttiin taas vähän isompaan asuntoon. Uuteen kotiin ei aviosiippa kelpuuttanut marjapuuronpunaista. Ei, vaikka siinä oli hyvä istua ja mukava lueskella.  Onneksi pikkusisko oli vasta vaiheessa kaksi ja kelpuutti sekä marjapuuronpunaisen että sammalenvihreän uuteen kotiinsa. Lauttasaareen ostettiin sitten kallis mokkanahkainen designtuoli. Italialaista muotoilua.

Kun pikkusisko kyllästyi ja päätyi asumisvaiheeseen kolme, oli marjapuuronpunainen jälleen ilman kotia. Aviomies vainosi sitä edelleen, eikä suostunut huolimaan sitä enää takaisin olohuoneeseen. Häntä hermostuttaa, kun koko ajan kuljetellaan huonekaluja edestakaisin pitkin viitostietä, sen sijaan, että pistettäisiin vanhat kamat myyntiin ja ostettaisiin uudet tilalle. Jostain syystä tämä tietenkin koskee vain minun tavaroitani. Hänen tavaransa ovat asia erikseen.

No, tuoli käväisi kuitenkin Hesassa asti ja vietti siellä päiviään yhdistetyssä vaimon työhuone/varasto/kodinhoito/vierashuonetilassa. Kun tuli aika luopua tilasta, marjapuuronpunainen nostettiin jälleen pakettiautoon ja viitostietä pitkin takaisin. Muutama kuukausi vierähti varastossa pölyttymässä. Eilen hän saapui mummolaan.

 Mummolan keittiön sisustuksessa ei ole tapahtunut mitään oleellista muutosta viimeisten 65 vuoden aikana. Talon valmistuttua on teetetty pöytä ja penkit, jotka ovat siellä edelleen. Astiakaappi on samalta ajalta. Hätäinen käkikello seinällä on ulkoisesti edeltäjänsä kopio. Nyt siellä on myös marjapuuronpunainen nojatuoli ikkunan edessä. Sen väritys istuu loistavasti mummolan turkoosiin ja siniseen värimaailmaan. Siinä on hienoa istua lukemassa ja samalla katsella ikkunasta ohivirtaavaa vettä. Siinä on turvallinen ja tuttu tuntu. Veikkaan, että minä ja tuoli olemme tulleet kotiin.

Tein siitä tanttarallaa

Luin pikkutyttönä Vaahteramäen Eemeliä. Erityisesti pidin kolmannesta kirjasta, jossa Eemeli ihan alkutöikseen järjestää itselleen tyypillisen hässäkän jouluaamuna, väen ollessa kirkossa. Kotiin jätetty toipilas keksii piristää päiväänsä kutsumalla koko kylän vähäväkiset joulunviettoon ja tyhjentää siinä jouluaterialle varatut ruoat parempiin suihin. Joka kerta kun joku ruokailija sai tyhjennetyksi tarjoiluvadin ruoasta tai juomasta kokonaan, hän totesi tyytyväisenä: Tein siitä tanttarallaa.

Muistan tarinan joka kerta, kun teen tanttarallaa jostain mummolan tarvikkeesta. Tunnen omituista, kieroutunutta tyydytystä kun saan tyhjennettyä pesuainepullon, hammastahnaputkilon, shampoopullon tai saippuan ja voin viskata tyhjän pakkauksen menemään. Ainoa poikkeus on alkuperäinen Spick& Span pakkaus 70-luvulta. Sen sisältöä säästän, kun pakkaus on niin hauskan näköinen.

Mutta kun mummon tallettamat klemmarit, nastat, naulat tai nauhat löytävät paikkansa olen käsittämättömän tyytyväinen. Joululahjojen paketoinnin suurinta huvia oli löytää pakkaustarvikkeet kaikkialta muualta paitsi kaupasta. Siispä lähipiiri sai paketteja, jotka oli koristeltu mummon vuosien mittaan tallettamilla koristenauhoilla. Kääreiksi kelpasivat hyvin niin sanomalehdet kuin akkainlehtien värikkäät joulusivut. Vanhoista joulu - ja leipäliinoista tuli hienoja kääreitä ja lahjapussukoita. Haastoin kekseliäisyyttäni siihen saakka, kunnes tunsin, että pakkaus oli paitsi toimiva, myös kaunis ja hauska.

Analysoidessani omituisuuksiani, olen tullut siihen tulokseen, että hamsteri minussa on todella tyytyväinen, kun on tavaraa varastossa, mistä ottaa. Jokin antihamsteri puolestaan on mielissään, kun varastosta todella otetaan ja tavara pääsee käyttöön. Äkkiseltään voisi kuvitella, että tässä on ristiriita, mutta ei. Käyttöönotettu tavara todistaa tallettamisen tarpeellisuuden. Näin nämä kaksi vahvistavat toisiaan iloisesti. Eikä mitään tarvitse heittää pois vajaakäyttöisenä. Ennemmin tai myöhemmin siitä voi tehdä tanttarallaa.

Tahtoja, tyytyjä ja markkinamies

Arvostamme ihmistä, joka tahtoo. Tahtominen ja sen kautta kaikki tekeminen tahtomisensa saavuttamiseksi on hienoa puuhaa. Täytyy tietää mitä tahtoo. Täytyy tehdä se, mitä tarvitaan, jotta saa sen mitä tahtoo. Tahtominen on aktiivista, dynaamista, ketterää.

Tyytyminen on taas vähäistä. Ei ole syytä tyytyä siihen, mitä on. On tahdottava ja tavoiteltava enemmän. Tahtominen on toimintaa. Tyytyminen on passiivista oleskelua. Kumpaa näistä markkinamies rakastaa?

Tietenkin tahtojaa. Tahtoja tahtoo isomman asunnon ja paremmalta paikalta, auringonpaistetta olohuoneen kiillotetulle lattialle. Tahtoja tahtoo paremman auton, aurinkolomalle trendikkääseen paikkaan ja paremman työpaikan, aseman ja palkan. Tahtoja tietää, mitä tahtoo ja siksi hän sen saa. Hän on valmis tekemään työtä tavoitteidensa eteen. Ei pyöri maailma ilman tahtojaa.

Tyytyjä tyytyy olemassa olevaan. On kiitollinen siitä, mitä saa. Tyytyy asuntoon, jossa asuu ja toivoo voivansa jäädä sinne.  Matkustaa mummolaan eikä Mauritiukselle. Tyytyy siihen, mitä on. Ei kurkottele kauas, ei tavoittele parempaa. Miksi tavoittelisi? Hän on tyytyväinen näin.

Tahtoja pitää pyörät pyörimässä, tyytyjä istuu paikallaan. Ilman tyytymättömyyttä ei meillä olisi kehitystä. Istuisimme luolissa ja tyytyisimme siihen. Mitä järkeä edes yrittää enempää, jos kaikki sujuu näin ihan hyvin.

Mutta mitä jos tahtoja alkaakin tahtoa muita asioita. Tahtoo kävellä tai pyöräillä. Ei halua enää autoja. Tahtoo elää elämäänsä rauhassa, ei tahdo enää uutta työpaikkaa  tai suurempaa palkkaa. Tahtookin puhdasta luontoa ja tilaa hengittää. Tahtookin lähellä tuotettua luomuruokaa eikä markettien massaeväitä. Ei tyydykään siihen, mitä on tottunut tahtomaan, vaan tahtoo enemmän?

 Tyytyjä on tyytyväinen, kun tarjolla on leipää ja sirkushuveja. Sirkushuvit ovat juuri alkamassa, vaalitaistelut televisiotantereelta suorana lähetyksenä. Leipä on oluen muodossa helposti nautittavissa, riksuraksumättöpussi vieressä kätevästi käden ulottuvilla. Ja markkinamies rakastaa.

Kattilan oikea ikä

Olen tullut hyvin toimeen mummon keittiökapineilla, vaikka useimmilla niistä on ikää ihan reilusti. Keittokirja on mummon ja ukin avioitumisvuodelta -35. Siinä on ihan hyviäkin reseptejä, vaikka osa on kyllä lievästi eksoottisia nykymakuun. Niin kuin nyt esimerkiksi keitetty naudan mahalaukku. Mutta kakuissa kyllä löytyy, kokeilin halpaa sokerikakkua. Se onnistui ihan hyvin. Ja oli halpa.

Astiat ovat eri vuosikymmeniltä, sillä niitä menee helposti rikki kun on käsitiski. Ikä ei ole astioita mitenkään suuremmin rasittanut, kattilat toimivat hyvin vaikka eivät sovikaan kaikki induktioliedelle. Se ei haittaa, sillä liesi on 50-luvulta, jolloin ei tiedetty induktioliesistä mitään. Liesi pitäisi ehkä vaihtaa, onhan siinä sentään hiiltynyt yksi seinä ja vähän jo irronnutta ruostetta uunin pohjalla, mutta siinä on myös käsittämättömän nopea salamalevy, joka toimii loistavasti. Nopeampi kuin vedenkeitin.

Huonoimmin toimiva keittiökone on jääkaappi-pakastin, joka ei ole kuin parikymmentä vuotta vanha. Se kuitenkin hermostuu jo 30 sekunnin kuluttua oven avaamisesta ja alkaa hälyttää lämpötilan noususta. Todella herkkä vehje. Siitä on se etu, että olen nykyisin maailman nopein jääkaapilla kävijä. Ei muuten piipitä, kun nappaa tarvikkeet hyllyltä 10 sekunnissa.

Muita laitteita ei oikeastaan ole, paitsi käsivatkain. Se on 70-luvulta. Ei siinäkään mitään vikaa ole. Ja muotoilu on trendikäs, onhan kaikki retro vielä huipussaan. Olen tarvinnut sitä kaksi kertaa puolen vuoden aikana, mikä todistaa sen, etten ole mikään huippuinnokas leipuri. Ehkä mummo on ollut yhtä laiska vatkauspuuhissa, kun laite ei ole käytössä kulunut.

Näiden hyvin säilyneiden kapineiden keskellä olen alkanut vahvasti pohtia sitä, miksi meille kaupataan koko ajan uutta tavaraa, kun entiset ovat täysin käyttökelpoisia. Viime kuussa oli marketeissa keräyspisteitä, joihin saattoi viedä vanhat kattilat, pannut ja muovikulhot kierrätykseen ja ostaa samalla kätevästi uusia. Mutta miksi kierrättää sellaista, joka edelleen toimii? Onko niin, ettei pää kestä sitä, että kattilan käyttöikä on pidempi kuin käyttäjän ikä? Vai eikö se kestä sitä, että pitää samaa kattilarepertuaaria tuijotella päivästä toiseen? Vai miksi pitää ostaa aina uutta, vaikka vanhaa on kaapit pullollaan?

Vaihtelunhaluko se pistää meidät ihmispoloiset tähän kuluttamisen liekaan niin vahvasti kiinni? Olisinko tullut onnellisemmaksi, jos olisin heivannut kaikki vanhat kipot ja kupot menemään ja ostanut uudet tilalle?

 Yksi poikkeus näissä kotitalousvermeissä on ollut. Siivousvälineet. Mummo on siivonnut ahkerasti ja siksipä pääsin tyydyttämään ostamisviettiäni uusien siivousvälineiden parissa. Lattiapyyhkeistä parhaat ovat vauvojen harsovaippakangasta, niitä ostin oikein tusinan ja kaikissa sateenkaaren väreissä. Ehkä uusi tavara tuo onnea hetken. Siivouskaapin ovea kannattaisi ehkä pitää auki kaiken aikaa, jotta voisin nauttia täysin siemauksin värikkäästä lattiapyyhekokoelmastani.

Sadan tavaran haaste

Olen ottanut haasteen vastaan ja mietin, mitkä ovat ne sata tavaraani, joilla tulen toimeen. Haasteen esittäneen jenkkimiehen mukaan kyse on vain henkilökohtaisista tavaroista ja perheen yhteisiä ei lasketa. Samoin olen ymmärtänyt, että kirja tarkoittaa yhtä tavaraa, olipa kirjoja yksi tai tuhat. Minulla on about tuhat, joista en aio luopua vielä, joten minulle sopii, että niistä tulee yksi.

Epäilen, että minun tavaroistani tärkeimmät ovat niitä, jotka kulkevat jatkuvasti matkalaukussa pääkaupungin ja pikkukaupungin väliä. TOP-5 on helppo nimetä, erityisesti ne kaksi ensimmäistä hyödykettä eli estrogeeni ja purentakisko. En voi nimittäin nukkua ilman niitä. Kolmantena tuleekin sitten päänsärkylääkkeet ja listan viimeistelee läppäri ja puhelin. Näillä viidellä varustettuna uskon voivani tyynesti kohdata maailman ahdistukset ja pahuudet silmästä silmään.

Matkalaukusta löytyy myös hammasharja ja muut hygieniatarvikkeet, mutta en muista olivatko ne yksi vai jokainen erikseen mukaan laskettava. Hiusharja on kuitenkin aina mukana, sillä ilman sitä hiukseni ovat niin sanoakseni vantaalla, mikäli uskomme Elimäen tarkoitusta, ja miksemme uskoisi, se on aika mainio kirja. Ja kirjat, niin, mukana on aina ainakin yksi kirja.

Kymmenen tärkeimmän joukkoon mahtuvat myös kaksi elämäni patsasta. Raimo Jaatisen daami istuu tyynesti pilven reunalla kukkahattu päässä ja kirjoittaa läppäriinsä. Ostin sen 15 vuotta sitten ja se jaksaa edelleen minua muistuttaa unelmistani. Pilven reunalle en ole unelmien toteuttamista jättänyt, vaan mitä suurimmassa määrin istun kirjoittamassa ihan joka toinen päivä. Tosin kukkahattu puuttuu. Erkka Auermaan Prinsessa Rose on toinen veistoshankintani. Se ilahduttaa aamuisin. Tarvitsen nämä voidakseni elää ja hengittää. Vääränlainen kiintymyssuhde esineisiin?

Listasin tavaroitani excel-taulukkoon. Excel on osa elämääni, ei mahda mitään. Joogamatto ja virkkukoukku löytyvät listalta. Ne mahtuvat hyvin sadan tavaran joukkoon, kun vähentää farkkujen ja villapaitojen määrää. Villahousuista puolestaan en tingi. Näissä -27 asteen rapsakoissa pikkupakkasissa ne pitävät minut toimintakykyisenä. Ja huopatossut pitää saada mahtumaan listalle myös.  En tiedä, missä päin amerikkaa tempauksen keksinyt idean isä asustaa, mutta uskon että lämpimämmillä seuduilla. On vaikea tulla toimeen pienellä määrällä varusteita, kun vastassa on neljä märkää vuodenaikaa ja lämpötilan vaihtelut + 30 helteestä -30 pakkasiin. Aion silti yrittää pärjätä pienemmällä vaatevarastolla. Se on siinä mielessä toki helppoa, että aina voin lainata mummolta. Esim. 60-luvun jakkupuku on kova sana edelleen. Lainavaatteista haasteessa ei mainittu mitään.

Polkupyörä ja potkukelkka ovat kulkuvälineistä oleellisimmat. Polkupyöriä omistan kaksi, toisen pikkukaupungissa, toisen Helsingissä. Ehkä se on väärin, mutta välimatka on pitkä mennä pyörällä. Tilanne tasoittuu, kun potkukelkkaa ei vielä ole. Epäilin jo saavani sen joululahjaksi, mutta joulupukki ilmeisesti unohti. No, joulu se on ensi vuonnakin ja pitää vaan muistaa pitää riittävästi meteliä aiheesta. Punainen. Se on potkukelkan oikea väri.

Mitä minä vielä tarvitsen? Joitain astioita, mutta nehän ovat yhteisiä. Liinavaatteet ja pyyhkeen. Alushousuja, yöpuvun ja kylpytakin. Voinko luopua lopuista härpäkkeistäni rauhallisin mielin?

Luopuminen on vaikeaa. Esineisiin on vahvat emotionaaliset siteet. Tiedän, etten tarvitse mihinkään partiokansiotani vuosilta -69-75. En tiedä, mitä sitten tapahtuu, jos tiemme erkanevat. Epäilen, että ei mitään, mutta en vaan saa heitetyksi sitä pois. Voihan olla, että joku vielä perustaa museon minullekin ja siellä on kiva pitää partiokansiota esillä. Epäilen, että näin ei tule olemaan, mutta ehkä annan sittenkin jälkipolvien päättää. Jos mummo olisi heittänyt pois nuorena tyttönä käsityökoulussa tekemänsä luukkupöksyt, niin miten me jälkipolvet tietäisimme, miten taitava nappien ompelija hän oli? Historiaa ei voi hävittää kokonaan, sen voi antaa rauhassa levätä päivien päähän.

Onko täällä liikaa tavaraa?

Kun rantauduin mummolaan viisi kuukautta sitten, mietin, voiko elää pelkästään mummolan tavaroilla, vai pitääkö tänne hankkia jotain uutta. Olen huomannut, että en tarvitse sen enempää mikroaaltouunia, astianpesukonetta kuin leivänpaahdintakaan. Itse asiassa olen miettinyt, onko täälläkin liikaa tavaroita. Munakaspannua täällä ei ole, mutta valurautaisen pannun lisäksi on lettupannu. Tarvitaanko oikeasti lettupannua? Eikö lettuja voisi paistaa ihan vaan valurautaisella yhtä hyvin. Kattiloitakin on valtava määrä. Ottaen huomioon, ettei täällä koskaan ole mitään mahdottoman suuria määriä ihmisiä asunut, niin kattiloita on kyllä ihan tarpeeksi.

Mummon liinavaatekaapista jaettiin pyyhkeitä, lakanoita ja tyynyliinoja lapsille perinnönjaossa. Tänne jätettiin sen verran, että pärjätään. Ja kyllä on pärjätty. Lakanat alkavat osittain olla elinkaarensa loppupuolella, onhan osa niistä sentään ommeltu viisikymmentä vuotta sitten, mutta pyyhkeet näyttävät olevan niin topakkaa tavaraa, ettei niistä aika ihan heti jätä. Ja niitä on. Hienot EH &TH monogrammit kirjailtuna pyyhkeeseen kuin pyyhkeeseen. Olen miettinyt, mitä niistä voisi tehdä. Toistaiseksi en ole keksinyt sen parempaa käyttöä, kuin mihin ne on alun perin tarkoitettukin.

Lautasia riittää tusinalle vieraita sekä syviä että matalia ja jos ei välitä siitä, että ovat eriparia, niin riittää vielä toisellekin tusinalle. Samoin kahvikuppeja, laseja, ruokailuvälineitä ja puukkoja on paljon. Olen miettinyt, miksi jokainen sukupolvi haluaa välttämättä ostaa uudet vilskeet kaupasta, kun mummoloista, ullakoilta ja vanhempien kotoa löytyisi kaikkea tarpeellista ja yleensä ihan ilman veloitusta.

Huonekalut ovat enimmäkseen 40- ja 50-luvuilta. Tuolit ovat tukevia, pöydät eivät lenksota. Keittiön pöytä penkkeineen on ollut paikallaan viimeiset 65 vuotta ja hyvin toimii edelleen. Sen sijaan 70-luvulla lahjaksi saatu baaripöytä-tarjoiluvaunuviritys on heikommassa hapessa. Ja ukin kiikussa pitäisi uusia pari liimausta, mutta siitä ei voi syyttää kiikun tekijää. Ukki ei ollut mikään kevytsarjalainen ja kiikku oli aikoinaan ahkerassa käytössä.

Isä totesi täällä viime viikolla, miten tavarat vaan säilyvät ja pysyvät, vaikka ihmiset ovat jo menneet. Niinpä.  Mikä on se vimma, joka panee ihmispoloisen kantamaan aina vaan uutta ja ihmeellistä ovesta sisään, kunnes lopulta mikään ei mahdu minnekään ja tarvitaan suurempi koti? Olen tietysti tehnyt tätä itsekin. On tarvittu kirjahyllyjä ja nojatuolia, sänkyä ja yöpöytää. Kaappeja ja kalusteita on kannettu edestakaisin ja yritetty päästä vanhasta sohvasta eroon. Jos olisin nyt aloittamassa itsellistä elämääni nuorena tytönhupakkona, niin tarkasti vartioisin tavaroiden sisään tuloa.

Mutta lapsi ei tuo nykyisin leipää tullessaan, vaan kokonaisen tavaravyöryn. Sitä pärtöä ja purnukkaa, mitä yhden vauvan mukana sisään rantautuu. Ei riitä lelukoppa olohuoneen nurkassa, vaan pitää olla oma huone, jotta mahtuu häkkisängyt ja verhokatokset, vaatevalikoimat ja leikkikeittiöt, junaradat, taiteilijatarvikkeet, soittimet, nuket, nallet ja pupuset. Moni lapsonen siellä tavararöykkiöiden keskellä sitten turhautuu ja tylsistyy, kunnes löytyy jotain mielenkiintoista, kuten hylätty pahvilaatikko.

Lapsen myötä peli on menetetty. Vaikka kannat kirpputorille pieneksi jääneet vaatteet ja lelut sitä mukaa, kun niitä ilmaantuu, niin ovesta tulee sisään uutta kamaa koko ajan. Luistimia, suksia, sulkapallomailoja. Rullaluistimien suojuksia, sählymailoja. Uimalaseja, -renkaita ja -pukuja. Laskettelusuksia ja -lautoja. Monoja. Urheilukenkiä, joista aina vaan täytyy ostaa suurempi numero kunnes kaapit ovat täynnä kenkiä. Juoksupiikkareita, pituushyppypiikkareita, jalkapallokenkiä. Jumppa-alustoja ja –palloja. Käsipainoja ja jumppakeppejä. Pyöräilykypäröitä, laskettelukypäröitä, teknisiä alusasuja. Tasapainolauta, frisbee, pesäpallomaila. Ja tässä on vasta ulkoiluharrasteet. Ei ihme, ettei eteisen säilytystila ihan riitä.

Soppaa ja saippuaa

Koko nuoruuteni vietin pääsääntöisesti nenä kirjassa kiinni. Noista kirjoista opin monta asiaa. Esimerkiksi jos tulee vaikka sota, tai muu kammotus elämään, niin vaikeista ajoista selviytyy parhaiten kun on saippuaa. Lisäksi pitää olla paksua kermaa ja kananmunia, jos sattuu olemaan viisikon kanssa selvittämässä salaisuuksia rannikolla. Ja lisäksi tietysti urhea mieli ja reipas Pollyanna-hymy eivät ole koskaan pahitteeksi.

Talvi on periaatteessa vaikea aika, vaikkei sotaa olekaan. Voihan olla, että sekin vielä tulee, mutta minä olen kyllä varustautunut. Saippuaa on. Olen ostanut sitä matkamuistoksi eri puolilta maailmaa, koska paikalliset saippua olivat kivoja siihen aikaan, kun Suomesta sai vain saunanpuhdasta Sunlightia. Tapa on jäänyt, vaikka täältä saa nykyisin kaikkea mahdollisia, mitä maailmassa voi keksiä. Saippuaa siis on.

Paksua kermaa ei ole, mutta sen on korvannut maustamaton jogurtti. Sitä on aina, paitsi jos se on loppu. Toisin kuin saippuaa, sitä ei voi nimittäin varastoida määrättömiä aikoja. Koska en käy kaupassa joka viikko, se voi siis välillä loppua. Sen sijaan kasvissoppaa on aina. Tetraan pakattu kasvissoppa on laiskan yksinasujan pikaruokaa. Se ei tarvitse jääkaappia säilyäkseen, se on hyvää ja helppo kuumentaa ilman mikroaaltouunia. Se säilyy kuukausitolkulla, se on kuin hernesoppaa purkissa, mutta parempaa. Jos huvittaa, lisään siihen mitä milloinkin sattuu kaapissa olemaan.

Kun minulla on varastossa soppaa ja saippuaa, saa huono aika tulla. Olen varustautunut ja siksi on helppo olla urhealla mielellä. Reippaasta Pollyanna-hymystä ei tietenkään ole mitään iloa kun olen täällä yksin, eikä kukaan näe, miten hymyilen. Paitsi jos katson peiliin. Kokeilen sitä aamulla hampaita harjatessa. Olen urhea, hymyilen reippaasti. Näen asioissa niiden valoisat puolet, enkä aina vaan niitä huvittavia.

Pupu ja minä

Pupu käy melskaamassa pihassa kun olen poissa. Kun olen paikalla, se ei nenäänsä näytä. Vain kerran olemme syöksyneet kulman takaa yhtä aikaa, joten tiedän, että pupu on aika iso pupu.  Ymmärrän ihan hyvin, että se ei tule silloin kun tietää minun olevan paikalla. Mutta sitä en tajua, mistä se aina tietää tulla pihaan poissa ollessani. Ei sitä kertaa, etteivätkö pupun jäljet loistaisi lumihangessa kun vääntäydyn matkalaukkuni kanssa pihaportista sisään. Voisiko se käydä päivittäin portilla katselemassa onko täällä joku vai ei?

En tiedä, miksi pupu on tykästynyt pihaan. Se näyttää loikkivan siinä melko päämäärättömästi. Usein se näyttää kyllä istuskelevan takkahuoneen ikkunan edessä. Epäilen, että siinä kohtaa on lämpimämpää kuin muualla. Tai sitten siitä on hyvä näköala ja selusta suojattu.

Pupun lisäksi pihassa käy lintuja. Ne aterioivat lintulaudalla tai karjuvat puissa. En tiedä mitä lintuja ne ovat. Puussa karjuvat pitävät mahdotonta metakkaa, niitä on monta ja ne ovat mustia. Ne eivät mahdu lintulaudalle, siellä käy vain pieniä lintusia. En ole huomannut, että pienet sanoisivat yhtään mitään.

Pupu ja linnut tuovat pihaan oman elämänsä. Ne jättävät jälkensä hangelle ja kuljeksivat sitten eteenpäin. Mistä pupu tulee? Mihin se on menossa? Mistä se tietää, että täällä on hyvä paikka. Mistä minäkään tiedän? En tiedä, mistä olen tullut ja mihin olen menossa. Tiedän kuitenkin, että mummolassa on hyvä paikka levähtää tässä tulemisen ja menemisen välissä, jota elämäksikin kutsutaan.

Taivaanrannanmaalausta

Kokoaikaisena taivaanrannanmaalarina toimiminen on aika kovaa puuhaa. Ensiksikin ajattelu. Ajattelu vie arviolta koko valveillaoloaikani. Ajattelen, että nukkuessani näen unia enkä varsinaisesti ajattele. Kun en kirjoita, ajattelen koko ajan, mitä kirjoitan. Kun kirjoitan, huomaan, etten ajattele, mitä kirjoitan, vaan ainoastaan kirjoitan. Sitä paitsi olen huomannut, että kirjoitan mieluummin tätä mummolajuttua, sen sijaan, että kirjoittaisin sitä, mitä olen ajatellut kirjoittaa. Ehkä tässä on pakko. Jos on pakko tehdä jotain, haluaakin tehdä jotain muuta.  Nyt, kun minulla on tilaisuus kirjoittaa kaikessa rauhassa, siitä onkin muodostunut pakko. Mutta jos ei sittenkään tahdo?

Tämä tahtomattomuus kirjoittaa, koska on pakko kirjoittaa, sen takia, että on aikaa ja mahdollisuus kirjoittaa ja haluaa kirjoittaa, on tietenkin tuttu kaikille kirjoittajille. Minulla sijaistoimintojen kärjessä on tietenkin mummola ja sen monet puuhat. Oli pakko lakata tekemästä päivittäistä puunausta ja sipistelyä, jotta saisin aikaa tehdä sitä, mitä olen tekemässä.

Kirjoittamisen/ kirjoittamattomuuden taistelu on tietysti sitä samaa ikiaikaista tekemisen välttelyä, mitä ihminen on aina harrastanut. Huomaan tämän selvästi nyt, kun minulla on mahdollisuus vältellä tekemistä. Tekemistä vältän tietenkin tekemällä jotain muuta. Kirjoittamisen kannalta ei ole paha. että käyttää aikaansa ajatteluun ja kirjoittaa sitten. Saatan istua paikallani miettimässä hienoja juttuja, joita en sitten kuitenkaan kirjoita mihinkään.

Kesällä harrastin taivaanrannanmaalausta riippukeinussa maaten. Kun näkee taivaan ja sen rannat, on niitä tietenkin helpompaa maalatakin. Kokopäiväisenä puuhana tämä on todella hieman rasittavaa. On niin paljon maalattavaa ja niin vähän aikaa. Kirjoitanko oikeasti vai kirjoitanko mummolaa? Teenkö yritykselle liiketoimintasuunnitelmaa vai luenko oppikirjaa tai peräti romaania? Menenkö ulos kävelemään, nyt kun kerrankin on aikaa, vai jäänkö sisälle neulomaan sukkia? Tapaanko ystäviäni, nyt kun kerrankin on aikaa, vaan jäänkö kotiin nauttimaan omista ajatuksistani.

Se on herkkua, tuo omista ajatuksista nauttiminen. Toisinaan mietin, mitä järkeä on yrittää kirjoittaa näitä mihinkään ylös, kun pystyn viihdyttämään itseäni näillä ajatuksilla ihan sellaisenaan. Pakottamatta, miettimättä sen enempää. Ajatus tulee ja menee, tulee toinen.

Säästökohteita

Kun säkki pienenee, on suu pantava säkkiä myöten. Teoriassa säästäminen on yhtä yksinkertaista kuin laihdutus, mutta en ole oikein koskaan onnistunut tuossa laihdutuspuuhassa kovin hyvin. Laihdutuksessa oleellista on kuluttaa enemmän kuin syö. Tässä säästämishommassa taas pitäisi kuluttaa vähemmän kuin tienaa. Tästähän jo Mika Waltari varoitti kirjassaan Aiotko kirjailijaksi. Mainio opus. Sen oppien perusteella en ole tähän mennessä uskaltanut kirjoittajan hommiin.

Säästämiseen on ainakin yksi helppo keino, ei osteta mitään. Ongelma on siinä, ettei säästöjä synny, kun en aiemminkaan ole ostanut mitään. Syksyn aikana olen ostanut oksasakset ja palopeitteen. Erittäin tarpeellisia tavaroita molemmat ja nythän niitä ei enää tarvitse ostaa, joten tästä syntyy säästöä?

Emäntäkoulussa neuvottiin, että pitää tehdä analyysi siitä, mihin rahat menevät ja sen jälkeen laatia budjetti.  Tulos on masentava. Hammaslääkäri, lääkäri ja kuntoutuskulut keikkuvat tilastojen kärjessä. Siitä on paha mennä säästämään tällä kolarin tainnuttamalla niskalla, niskan aiheuttamilla migreeneillä ja keskivaikealla purentaongelmalla. Tästä ei siis oikein irtoa.

Mutta sitten, vakuutukset. Voisiko näissä säästää? Vakuutuksissahan on se hassu puoli, että ensin niistä maksaa kalliisti ja vahingon sattuessa sitten huomaa, ettei mitään korvata. Koti-, henki- ja liikennevakuutus. Hm. Ehkä lapsen kannalta on parempi että nämä ovat voimassa, mikäli tärähtää kunnolla.

Sähkölasku. No jaa, sähkö on aika tarpeellinen juttu. Puhelin ja nettikulut. Erakoituminen ja paperikirjeenvaihto ovat kyllä kiinnostava vaihtoehto, vaan mites käy Facebook päivitykset?

Kampaamokulut. Pitkä tukka poninhännälle taakse ja alkuperäinen väri. Olisi tietysti mielenkiintoista nähdä, mikä se väri tätä nykyä on. Tätä voisi harkita. Mitäs täällä on seuraavaksi?  Auto. Se on hyvä säästökohde. Tosin ylläpitämäni auto on lapsen käytössä siellä Hesassa, kun ei se raukka julkisilla ehdi paikasta toiseen. Ajokortti oli sen verran tyyris hankinta, että sille kyllä kannattaa hankkia käyttöä. Annetaan autonkin olla toistaiseksi.

Ruoka. Yksinelävä ei kyllä paljon syö. Sitä paitsi täällä saa viitosella soppalounaan kahvin kera joten kotiin ei kannata edes ostaa hedelmiä ja leipää kummempaa evästä. Annetaan Planin kummilapsenkin vielä olla. Naistenlehdet. Niiden tilauksen voi kyllä lopettaa. Sitten, kun seuraava lasku tulee. Kirjat. Kirjastosta. Loistavaa, tässä tulee säästöjä. Paitsi joitain tiettyjä pitää kyllä saada.

Yhdistysten jäsenmaksut? Hyvästi partiolaiset, Mannerheimin lastensuojeluliitto, Allergia- ja astmaliitto, Suomen Olutseura, Fida, Naisasialiitto, Vaaka ry, Kotitalousopettajat jne. kylläpäs näitä onkin. Migreeniyhdistys täytyy kyllä säilyttää. Ja kerran partiolainen, aina partiolainen. Tästä tuleekin vaikeaa, mutta ilmiselvästi säästökohde. Nyt vaan täytyisi osata päättää mitä näistä jää…

Huopatossut ja pukukoodi

Sain huopikkaat lahjaksi äidiltä ja isältä 30 vuotta sitten viettäessäni talvea Rovaniemellä. Ne olivat näppärät ja lämpimät jalassa -40 asteen pakkasilla. Mukana ne siirtyivät sitten Helsinkiin, jossa niillä ei ole ollut juuri käyttöä kuin satunnaisten vuosien satunnaisina talvipäivinä.

Itsestään selvästi huopikkaat tulivat mukana pikkukaupunkiin kun talvi alkoi. Nykyisin tallustelen ne jalassa pitkin kyliä täällä eikä varpaita palella yhtään. Kukaan ei ole vielä kummastellut jalkinevalintaani, vaikka selvästi olen suunnilleen ainoa aikuinen, jolla on huopatossut. Mutta poikkean toki muutenkin tästä katukuvasta. Minulta puuttuu toppahousut.

-20 astetta tai enemmän on täällä talvikelinä ihan normipäivä. Vaatetus on sitten sen mukainen. Aikuisväestö kulkee hyvin suojattuna toppatakeissa ja – housuissa pitkin kaupunkia. Ensin ajattelin, että onpas urheilullista porukkaa, sitten huomasin että kyseessä on paikkakunnan pukukoodin mukainen kätevä ja joka paikkaan käypä asuste joulu-huhtikuun välisenä aikana. Oletan että toppahousut ovat yhtä miellyttävät kuin huopatossut ja olenkin jo aikeissa ostaa itselleni sellaiset. Ja onhan minulla ollut sellaiset aiemminkin. Noin 45 vuotta sitten. Farkkujen vaihtaminen toppahousuihin on siis jo ajatuksen tasolla toteutumassa, ehkäpä pian käytännössäkin. Seuraavaksi tarvitaan sitten varmaan toppatakki.

Nuoriso täällä on kyllä ottanut oppia etelän edelläkävijöistä. Tennareissa ja tiukoissa farkuissa kulkeva tyttöporukka on kuitenkin tehnyt pienen lisäyksen tennareihinsa. Tätä en ollut nähnyt vielä Kampissa, tennarit yhdistettynä raidalliseen villasukkaan. Jos on pakko kulkea kesäkengissä talvella, niin erittäin kannatettava ajatus. Vielä villahousut jalkaan, niin hyvä tulee. Raidalliset villahousut tiukkojen farkkujen päälle vedettyinä olisi mitä hauskin ja käytännöllisin talvimuoti. Tässä idea ihan vapaasti muotinikkareille hyödynnettäväksi!