Kokoaikaisena taivaanrannanmaalarina toimiminen on aika kovaa puuhaa. Ensiksikin ajattelu. Ajattelu vie arviolta koko valveillaoloaikani. Ajattelen, että nukkuessani näen unia enkä varsinaisesti ajattele. Kun en kirjoita, ajattelen koko ajan, mitä kirjoitan. Kun kirjoitan, huomaan, etten ajattele, mitä kirjoitan, vaan ainoastaan kirjoitan. Sitä paitsi olen huomannut, että kirjoitan mieluummin tätä mummolajuttua, sen sijaan, että kirjoittaisin sitä, mitä olen ajatellut kirjoittaa. Ehkä tässä on pakko. Jos on pakko tehdä jotain, haluaakin tehdä jotain muuta. Nyt, kun minulla on tilaisuus kirjoittaa kaikessa rauhassa, siitä onkin muodostunut pakko. Mutta jos ei sittenkään tahdo?
Tämä tahtomattomuus kirjoittaa, koska on pakko kirjoittaa, sen takia, että on aikaa ja mahdollisuus kirjoittaa ja haluaa kirjoittaa, on tietenkin tuttu kaikille kirjoittajille. Minulla sijaistoimintojen kärjessä on tietenkin mummola ja sen monet puuhat. Oli pakko lakata tekemästä päivittäistä puunausta ja sipistelyä, jotta saisin aikaa tehdä sitä, mitä olen tekemässä.
Kirjoittamisen/ kirjoittamattomuuden taistelu on tietysti sitä samaa ikiaikaista tekemisen välttelyä, mitä ihminen on aina harrastanut. Huomaan tämän selvästi nyt, kun minulla on mahdollisuus vältellä tekemistä. Tekemistä vältän tietenkin tekemällä jotain muuta. Kirjoittamisen kannalta ei ole paha. että käyttää aikaansa ajatteluun ja kirjoittaa sitten. Saatan istua paikallani miettimässä hienoja juttuja, joita en sitten kuitenkaan kirjoita mihinkään.
Kesällä harrastin taivaanrannanmaalausta riippukeinussa maaten. Kun näkee taivaan ja sen rannat, on niitä tietenkin helpompaa maalatakin. Kokopäiväisenä puuhana tämä on todella hieman rasittavaa. On niin paljon maalattavaa ja niin vähän aikaa. Kirjoitanko oikeasti vai kirjoitanko mummolaa? Teenkö yritykselle liiketoimintasuunnitelmaa vai luenko oppikirjaa tai peräti romaania? Menenkö ulos kävelemään, nyt kun kerrankin on aikaa, vai jäänkö sisälle neulomaan sukkia? Tapaanko ystäviäni, nyt kun kerrankin on aikaa, vaan jäänkö kotiin nauttimaan omista ajatuksistani.
Se on herkkua, tuo omista ajatuksista nauttiminen. Toisinaan mietin, mitä järkeä on yrittää kirjoittaa näitä mihinkään ylös, kun pystyn viihdyttämään itseäni näillä ajatuksilla ihan sellaisenaan. Pakottamatta, miettimättä sen enempää. Ajatus tulee ja menee, tulee toinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti