Mummolan vuosi päättyy

Mummolan vuosi kesti puolitoista vuotta. Sitä ei kannata ihmetellä, mummolassa kaikki muukin hyvä kestää vähän pidempään. Aikaa on enemmän, tavarat ovat nähneet muitakin asujia kuin minut. Mutta nyt on aika tullut ja lähdettävä on. Lähdön suurin syy on tietysti aviosiippa, joka ei kotiudu mummolaan. Paitsi käymäseltään. Mutta se onneton haluaa pysyä isolla kirkolla. Ei tullut tätäkään asiaa kunnolla pohdittua silloin neljännesvuosisata sitten, kun avioon päädyttiin.

Ompelukone ja mankeli jäävät tänne. Uskon palaavani. Jonain kesäisenä päivänä matkalaukku puretaan pysyvästi mummolan kaappeihin. Mutta nyt näyttää siltä, että siihen on vielä aikaa. Siihen saakka tulen käymään pikapuolin, viivyn yön taikka kaksi. Leikkaan nurmikon ja pesen ikkunat pölystä. Vielä vaihdan mullat mummon posliinikukalle uuteen ruukkuun. Siinä se pärjää hyvin vähälläkin kastelulla. Ja jos jättää tekemättä pahanhajuiset kukkansa, niin aina parempi.

Mitä jäi käteen tästä vuodesta? Sain uusia ystäviä, uusia näkökulmia maailmaan. Totesin, että pääkaupungin ja pikkukaupungin välillä suurin ero on ihmisissä. Mistä muualla löydän enää paikallisia ukonturjakkeita päiväparlamentissaan, kuin pikkukaupungin kauppahallin lihakaupan kahviosta? En minä ukkoja silti kaipaa, kaipaan ehkä vain sitä lapsuuden pikkukaupunkia. Jota ei enää ole.

Kirja jäi kirjoittamatta. Se on puolitiessään. Sivumäärissä se eteni vain muutaman pätkän. Kirjoitin silti paljon, mutta ehkä tulin kriittisemmäksi. En tiedä, minusta ei tullut kirjailijaa. Sain silti kokeilla, eikä epäonnistuminen ollut epäonnistumista oikeasti. Nyt tiedän, mitä osaan, mitä en. Entä jos en olisi uskaltanut edes kokeilla?

Talouskoulun opettajattarena kokeilin toista, jo kertaalleen hylättyä suuntaa. Yllättävän hauskaa se oli, mutta kotitalousopettajaksi olen kyllä aika köpelö. Siis kalan fileointi vielä sujui, mutta entä kun pitäisi osata jotain oikeasti vaikeampaa. Olla niiden lasten kanssa. Ohjata niitä elämässä eteenpäin. Tutustuin nuoriin, joista olen lukenut vain lehdistä. Huomasin, että maailma ei ole avautunut vielä syrjäkylille saakka. Ne nuoret jäävät kyllä varmasti mieleen, ehkä mietin vielä ensi vuonnakin, mitä niille kuuluu.

Haikeana heitän jäähyväisiä mummolalle. Kerään omat kasani pois nurkista, palautan museomummolan entiselleen. Toki kutomani uudet räsymatot keittiön ja kammarin lattialla saavat jäädä. Marjapuuronpunainen nojatuolini jää keittiön ikkunan alle. Kun tulen käymään, keitän kahvit. Pesen mummolan liinavaatteet ja ripustan ne ulos kuivumaan. Istun marjapuuronpunaisessa ja ihailen auringossa liehuvia lakanoita. Ajattelen, että olen hetken kotona.

Voiko mummolaan tottua?

Tämä talvi tuntuu jo ihan edellisen toisinnolta, vaikka eroavaisuuksiakin on. Tottuneesti kuitenkin jo kiukuttelen kaupungille aurausvalleista, kolaan lumia kinoksiksi ja muistan ostaa linnuille auringonkukansiemeniä. En ihmettele enää, miksi talo on liian lämmin kun keli vaihtuu suojaisemmaksi ja hytisyttävän kylmä, kun elohopea painuu alaspäin. Ymmärrän, että talolla kestää aikansa sopeutua. Ihan niin kuin minullakin.

Pikkukaupungin omituisuudet eivät minua enää hätkäytä. Samat ukot turisevat kahvikuppinsa äärellä kauppahallissa kuin viime vuonnakin, mutta niihin on jo tottunut. Kaipa nuokin ovat minuun jo tottuneet, kun saan nykyisin juoda kahvini ihan rauhassa, ilman sen suurempia kyselyjä. Tiedän jo, että talvella ei ole kadun varrella turhia roskapönttöjä aurausta vaikeuttamassa. Ja että kaikki kiinnostavat kävelyreitit on muutettu laduiksi, joille ei tietenkään voi mennä ilman sivakoita sotkemaan.

Paikallisuutisten pariinkaan ei ole enää niin kiire, paikkakunnan lehti on menettänyt eksoottisen olemuksensa, kun sen voi lukea päivittäin jossain kuppilassa. Hesari sen sijaan onkin sitten taas jo kiinnostavampi. Yllätys, yllätys! Mitä ei ole, sitä sitten vissiin enempi kaipaa. Hesaria ei voi mummolaan tilata, kun jo kahden päivän poissaolo tukkisi postilaatikon. Paikallislehtikin tulee vain sunnuntaisin, vaikka niitä sentään mahtuu luukkuun 10 siinä missä yksi Hesari.

Maisemat ovat edelleen kauniita. Pakkaspäivän aamuauringon nousu vaaleanpunaiselle taivaalle voi edelleen tuoda kyyneleet silmiin. Näky on upea, varsinkin jos puut ovat sokerihuurrettuja. Usein ne ovat.  Näihin hienoihin maisemiin en ole siis vielä tottunut. Mutta muuten alkaa uutuudenviehätys karista ja arki tulla tupaan.

Mummola on edelleen sama museomummola kuin aiemminkin. Tietysti sekaan on tullut kutomiani mattoja ja kaikenlaista käsityösälää, mutta tutut taulut, huonekalut ja muistoesineet ovat huushollissa kuten mummonkin aikaan. Aluksi epäilin, että joudun ostamaan mummolaan jotain uutta tavaraa, mutta turha pelko.  Kaikkea on riittänyt yllin kyllin ja riittäisi tästä hamaan elämän loppuun saakka. En ole edes kaivannut mikroaaltouunia, tiskikonetta ehkä joskus kyllä.

Mutta mummolaankin on tullut arki. En tiedä, tuliko se työn myötä, viime talvenahan huvittelin täällä ihan pelkän kirjoittamisen parissa, vai onko pidempi aika vaan tehnyt tehtävänsä. Huomaan, että en enää viehäty samalla tavalla joka kerta, kun astun eteiseen. Tosin ei tarvita kuin se parin päivän poissaolo, kun viehätyn edelleen. Mankeloin lakanat aina pyykin jälkeen, mutta toisinaan teen sen ihan miettimättä ja nauttimatta. Ja mankelilla oli kuitenkin ihan oma tarinansa tässä mummolajutussa.

Viime vuonna en miettinyt vielä niin tosissani tulevaisuutta, mutta tänä vuonna olen sitä tehnyt. Mitä minä haluan? Haluanko olla mummolassa vaikka perhe on Hesassa? Vai voinko palata Hesaan vaikka haluaisin olla mummolassa? Ja jos työt ovat kuitenkin tuossa naapurikaupungissa, niin voisiko asua siellä? Vaan onko järkeä asua maaseudulla (kehä kolmosen ulkopuolella) jos ei voi kerran asua mummolassa?  

Ahdistavaa kun vaihtoehtoja on liikaa. Olisi tosi kätevää, jos olisi useampi elämä. Ensin mummola elämä ja katsottaisiin, no, miten kävi. Ja jos kävi huonosti, niin sitten pääkaupunkiseutuelämä. Ja ehkä vielä tuo naapurikaupungin elämä, vaikka se on kaikkein huonoin vaihtoehto. Anteeksi vaan, naapurikaupunkilaiset, mutta teidän kaupunkinne on jotenkin niin masentava välitila. Ei maaseutua eikä kaupunkia.  Pikkukaupunki sen sijaan jaksaa huvittaa. Ehkä vielä aikansa.

Lumiukko, pupu ja minä talvitunnelmissa

Mummolan pihassa on hiljaista näin talvella. Valkea lumipeite peittää maan ja upeat, kermavaahtoisiksi kuorrutetut puiden oksat.  Jottei olisi liian asumattoman näköistä, tein itselleni kaveriksi siihen lumiukon. Siitä tuli aika herttainen, sillä puunoksasta väännetty hymy sattui ihan kohdilleen. Pienet silmät tahtovat vähän peittyä uusien lumisateiden alle, mutta minähän käyn aamulla aina pyyhkimässä ukon silmät auki ja hymyn paikoilleen. Siinäpä on minulla nyt sitten äänetön yhtiömies samassa pihassa.

Pupu puolestaan tuo vähän liikettä pihaan. Se käy varistamassa lintulautaa, niin että auringonkukansiemenet tippuvat maahan. Sitten se pöllyyttää niitä siitä maasta kaksin käpälin ja nappaa herkkupalat suuhunsa.  Toisin kuin viime talvena, nykyisin pupu ei paljon piittaa minun läsnäolostani, vaan jatkaa ateriointiaan kaikessa rauhassa. Ensimmäisen topakan pakkaspäivän kunniaksi vein sille puolikkaan porkkanan pihalle, siitä se oli kadonnut illan mittaan ilman sen suurempaa hälyä.

Muita liikkujia pihalla ei sitten olekaan, paitsi tietysti minä, joka kiukuttelen aurausvallien kanssa aina lumisateen jälkeen.  Yhdessä me muodostamme mummolan pihamaan tämänhetkisen käyttäjäkunnan, minä, pupu ja lumiukko.  Minä olen meistä se puheliain. Pupu ei sano mitään, mutta metelöi siinä pomppiessaan vähän. Ukko puolestaan ei puhu eikä pukahda, ei edes hievahda paikaltaan. Siten se hieman lievittää koti-ikävää.  Ukko kun ukko.

Vääränlainen kiintymyssuhde esineisiin?

Minusta ei ole mitään kummallista siinä, että minulla on edelleen esineitä lapsuudestani.   Päiväkirjat tietysti, ystäväni-kirjat, jopa vanhoja piirustuksia, ompelu- ja askartelutöitä. Suurin osa esineistä ei ole enää käytössä, mutta käsityökorista löytyy kyllä käsityöpussi, joka ommeltiin ja ristipistoin koristeltiin kansakoulun kolmannella luokalla. Siinä voi edelleen pitää lankakeriä ja virkkuukoukkuja hyvässä tallessa.  Samoihin aikoihin sain joululahjaksi hienon ompelurasian, joka on liki päivittäisessä käytössä edelleen.

Myöhempienkin vuosien tavaroista on ollut vaikea, jos ei peräti mahdotonta hankkiutua eroon. Kaikkea en ole onneksi säilyttänyt, mutta toki varastoissa on mm. hyvä valikoima tyttären vauva-aikaisia varusteita, kauneimpia vaatteita, rakkaimpia leluja ja muuta muistosälää. Vauvatarvikkeiden hilloaminen on normaalia, siitä en ole huolissani, mutta minulla on tapana riippua kiinni joissakin kummallisissa tavaroissa aivan liian pitkään.

Otetaan esimerkiksi sähkökirjoituskone, jonka hankimme graduntekoa helpottamaan häähumujen jälkeen. Kyllä sillä kirjoitettiin useampikin harjoitustyö, seminaaritekele ja esitelmä, mutta kone korvautui parissa vuodessa ensimmäisellä tietokoneellamme, joka hankittiin ihan siitä samasta syystä, graduntekoa helpottamaan vuoden -87 hujakoilla.

Internetistä ei silloin vielä kohkannut kuin ystävämme Anssi, joten netistä ei näyttänyt olevan mitään erityistä hyötyä. Mutta tekstinkäsittelystä, taulukkolaskennasta ja tietokantaohjelmasta oli. Niinpä kumpikaan ei enää tarvinnut sähkökirjoituskonetta. Mutta ei sitä ole vieläkään viety kirpputorille eikä romukeräykseen. Ehkä siihen on liikaa säilöttynä nuoruuden unelmia ja haaveita, aikaa, jolloin kaikki oli vielä mahdollista ja edessä. Eikä oikeastaan mitään vielä takana.

Koska tämä hilloamisperiaate näyttää olevan geeneissä, on luonnollista, että sekä minä että vauva olemme nukkuneet samassa vauvakorissa. Nukkekoti on ukin tekemä jouluksi - 65 ja nukenkehto edelliseltä vuodelta. Aviomies nurisee, kun niitä pidetään kodin kalliissa neliöissä roikkumassa, mutta ei niitä voi minnekään muuallekaan viedä. Ne ovat tärkeitä. Piste.

Mutta silti, miten voi olla yksi nukenkehto niin tärkeä? Mitä kummallista se kertoo minusta, etten pääse eteenpäin siitä ruudusta, missä kolmevuotiaana olin? En muista, että elämäni kolmevuotiaana olisi ollut mitenkään merkillistä. Pikkusiskolla on samanlainen kehto, joten ei siitä riitaakaan ollut. Ehkä se on siinä, että äidinisä on elävänä mielessä, kun näen kehdon. Hän elää siinä huolellisesti tekemässään puutyössä.

Samasta syystä asun mielelläni täällä mummolassa. Täällä on kaikki ukin ja mummon tavarat, sellaisenaan kuin ne heiltä jäivät. Olen täällä kuin kylässä, voin kuulla miten mummo on mielissään, kun tyttö on tullut käymään, voin nähdä ukin lempiasennossaan lukemassa lehtiä tukevassa vaakatasossa.  Niin kauan, kuin mummola pysyy, minulla on ukki ja mummo. Jos joudun luopumaan mummolasta, joudunko hyvästelemään myös heidät? En usko, mutta luultavasti joku väri, tuoksu tai tunne haalistuu vääjäämättä. Ehkä osa turvallisuudestani ohenee myös. Nykyisellään mummola on minulle maailmalta pakopaikka. Mielentila, jonka olen konkretisoinut tänne pikkukaupunkiin.

Nuukuudesta

Muistini mukaan mummo oli viimeisinä vuosinaan hieman nuukan sorttinen. Hän mm. hyödynsi mielellään alennusmyynnit, ”osti kun huokealla sai”. Liekö nyt mummolassa ollessa tarttunut minuunkin? Tai osansa voi olla tietysti puolikkaalla palkkapussillakin tähän uuteen intohimoon. Niin, intohimoon, jostain kummallisesta syystä minusta on tullut aktiivinen pennin (lue sentin)venyttäjä. Rakastan säästämistä.

Niukasti eläminen näyttäytyy minulle jonkinlaisena extreme-lajina, jossa pääsen toteuttamaan sisäistä niksi-Pirkkaani . Epäilen tämän olevan hieman kieroutunutta, jotain samantapaista kuin anorektikko kokee aina kun pystyy olemaan syömättä. No, en tiedä, kieroutunutta tai ei, mutta kyllä tämä säästäminen hauskaa on.

Pikkukaupungissa nautin joka kävelyaskeleella siitä silkasta säästöstä, että torille pääsee ihan ilmaiseksi kävelemällä eikä tarvitse maksella HKL:n kertamaksuja. Joulukortit tein luonnollisesti itse. Kierrätin vanhat joulukortit uusiin. Se on kätevää, joka joulu posti kantaa suoraan kotiin valtavat määrät ilmaista askartelumateriaalia seuraavan joulun tarpeisiin. Loistohomma. Koska mummolassa on vain vähän viimejouluisia kortteja, ei materiaalia riittänyt kaikkiin. Marimekon mainokset ja muu korea joulumateriaali korvasivat nämä puutteet. Ja tietysti ostin vähän kortteja myös Unicefilta ja Planilta. Säästö ei siis ollut järkyttävän huima.

Ylipäätään, mitä pienempi säästö, sen tyytyväisempi olen. Jos tekisin jonkin järkevän säästöpäätöksen, niin sillä olisi jotain merkitystä tässä pienenevässä tulotilanteessa, mutta minä tyttö se näpertelen mieluiten näissä pienissä. Joulukorttitempauksen kokonaissäästö oli noin 20 euroa. 20 euroa on selkeä ja ymmärrettävä rahasumma. Siksi sen parissa on helppo puuhastella.

Pienten yksityiskohtien parissa on helppo kuluttaa aikaa sen sijaan että tarttuisi suuriin kokonaisuuksiin. Pienet työllistävät kivasti. Ostopäällikkö voi laskeskella, kuinka suuria säästöjä syntyy kun siirrytään käyttämään halvempia raaka-aineita.  Se on paljon kivempaa ja palkitsevampaa, kuin miettiä miten voidaan tehokkaasti hyödyntää työaikaa tai pienentää hävikin määrää. Sitä paitsi se on helpompi myös laskea, piirtää käppyräksi ja esitellä johtoryhmälle.  Ostopäällikön bonus luonnollisesti lasketetaan näiden ostosäästöjen mukaan, eikä suoritteiden määrän tai laadun mukaan.

Tämä tietysti pätee myös kuntiin, valtioihin tai muihin isompiin instansseihin. Kun pyöritellään summia, joiden perässä on järjettömästi nollia, niin ei siihen kukaan mitenkään erityisesti tartu. Mutta heti, jos puhutaan pienistä summista, niin niihin on toki helpompi puuttua. Nytkin on televisiossa kohkattu viikkotolkulla näitä EU-tukia, joista ei tavantallaaja mitään ymmärrä.  Mutta jos jokin maksu nousee vaikka 50 senttiä, niin eiköhän joku ole jo seuraavana päivänä yleisönosastolla laskenut, että se tekee hänen tilipussistaan pois 162, 87 euroa viidessä vuodessa ja se on niin väärin.  

No, joulukorttien lisäksi toteutan itseäni tietenkin milloin minkäkin säästöniksin avulla. Yleensä niistä ei ole mitään varsinaista hyötyä, joskaan ei mitään haittaakaan. Joskus nuukuudesta on toki riesaa. Tarvitsin tässä pari viikkoa sitten välttämättä valkean peruspaitapuseron. Päätin, että hyvä ja huokea sen olla pitää. Arvasitte ihan oikein, nyt minulla on kaksi. Ostin ensin sen huokean. Ensimmäisen pesun jälkeen oli sitten ostettava se hyvä.

Aika on rajaa

Viidenkymmenen ikävuoden jälkeen ajalle on tullut raja. Konkreettisimmin se näkyy, kun ystäviä ja tuttavia alkaa ilmestyä kuolinilmoituksiin. Muistoadressia kyhätessä miettii vääjäämättä syntyjä syviä. Alkaa tajuta, että jos jotain vielä haluaa tehdä, se on tehtävä nyt, eikä sitten joskus. Sillä, sitten joskus, on nyt tässä. Auts.

Mutta kun en tahdo, että se on just nyt tässä. Haluan, että aikaa on ja unelmia on. En halua luopua. En sitten mistään. En ainakaan omasta ajastani. Haluan sitä päinvastoin lisää. Enkä halua tehdä enää mitään, mitä en oikeasti halua tehdä. Minulle on tullut vissiin uusi uhmaikä. Sillä lailla.

Uusi uhmaikä tarkoittaa sitä, että haluaa käyttää aikaansa täällä mummolassa eikä mennä Helsinkiin ollenkaan oikeisiin töihin. Eikä istua yhtään enää liikenneruuhkassa. Eikä yhdessäkään toissijaisessa paikassa. Eikä oikeastaan missään, missä pitää vilkuilla vähän väliä kelloa ja miettiä että loppuisi jo. Mummolassa en vilkuile kelloa ollenkaan, paitsi jos on pakko mennä jonnekin. Silloin katselen kellosta ehdinkö vielä tehdä tämän asian, kirjoittaa tämän lauseen, kutoa tämän rivin silmukoita uuteen sukkaan.

Ihmisiinkin suhtautuu eri tavalla kuin ennen. Jossain vanhassa kansakoulun kirjassa opastettiin viettämään vapaa-aikansa itseään älykkäämpien ja hauskojen ihmisten kanssa. Tätä oppia olen yrittänyt elämässäni noudattaa. Ystävät voi valita. Siitä kiitos sille, joka tämän elämäksi kutsutun järjestelmän on kehittänyt.

Mutta lähestyvä ajanloppu huolestuttaa. On pakko tehdä päätöksiä. Joko luopua ajatuksesta, että jonain päivänä kirjoittaa kirjan tai sitten ottaa ja kirjoittaa se nyt. Parempaakaan aikaa ei enää tule, sillä sitten joskus, on nyt tässä. Tai jos haluaa perustaa yrityksen, sekin pitää tehdä nyt. Tai muuttaa maalle, ryhtyä opiskelemaan tai mitä nyt sitten on päättänytkin tehdä elämänsä aikana. Vaikka toisaalta aina sanotaan, ettei koskaan ole liian myöhäistä, siis kirjoittaa kirja, perustaa yritys, ryhtyä opiskelemaan. Järki kuitenkin sanoo, että nyt tai ei koskaan. Siis nyt.

Mutta päätöksen tekeminen tarkoittaa luopumista. Luopumista siitä, mihin aikansa nyt käyttää, voidakseen käyttää sen siihen, mihin päättää sen käyttää. Kuten vaikka viitelöintiin. Joka on äärimmäisen hyvä tapa hätistää kaikki itseään häiritsevät ajatukset pois, sillä viitelöinti on vaikeaa. Siihen pitää keskittyä. Tai sitten joutuu purkamaan. Purkaminen on hyvä tapa järjestää ajatuksia. Voi olla, että näitä uhmaikäpäätöksiäkin joutuu purkamaan. Mietin sitä eilen täällä mummolassa, kun pistin viitelöintityötäni alkuperäisiin osiin, eli lankaa takaisin kerälle. Kun pääsin puoleen väliin, aloitin tekemisen uudelleen. Ja kas, työ sujui jälleen.

Ja päästä meidät kasoista

Vuosi sitten muutin museomummolaan, jossa tavarat olivat kauniisti paikoillaan kaapeissa, siinä järjestyksessä, mihin mummo oli ne aikoinaan jättänyt. Kaikilla oli paikkansa ja siellä ne olivat, paikoillaan. Äkkiseltään luulisi kaiken olevan ennallaan, mutta ei. Mummolaan ovat ilmestyneet kasat. Minun kasani.

Olen tietysti yrittänyt siirtää ne vaivihkaa syrjemmälle, mutta vähitellen ne ovat alkaneet vallata niin kammarin kuin keittiönkin pöytäalaa. Papereita, kirjoja, lehtiä, muistiinpanoja, valokopioita, kirjekuoria, postimerkkejä, sukuseuran kirjanpito, yrittäjäkoulutuksen materiaali, kirjoittajakurssin monisteet, käsityökoulun paperit, maksetut laskut, maksamattomat laskut, palkkalaskelmat ja kaikenlaista yleissälää lojuu pitkin pintoja.  

Toisaalla kasvavat käsityöpinot, aloitettujen käsitöiden, keskenjääneiden käsitöiden sekä ideoitujen, mutta vielä aloittamattomien käsitöiden pinot. En muista enää, mitä ajattelin tehdä tästä vihreästä neuloksesta, jota on puikolla 15 senttiä valmiina ja monimutkaista pitsineuletta vielä. Varsinkaan kun en löydä sen pitsineuleen ohjetta. Luultavasti siksi, että keväällä osasin sen ulkoa, mutta nyt minulla ei ole hajuakaan missä järjestyksessä nurjat ja oikeat on neulottava.  

Eikä tässä vielä kaikki. Vaatehuoneessa on kasa vaatteita, jotka mahtuivat vielä keväällä päälle, mutta eivät mahdu enää. Mahtuvista vaatteista ei tule kasaa. Lukemattomista kirjoista on komea pino vuoteen vierellä, toisaalla ovat kasassa pikkukaupungin kirjastosta lainatut kirjata, sitten on naapurikaupungin kirjastosta lainatut kirjat. Yhdessä kasassa on luetut, mutta huonot kirjat odottamassa pokkarinvaihtoiltaa, toisessa taas luetut ja hyväksi havaitut odottavat pääsyä kirjahyllyyn.

Museomummolassa on puolensa, mutta sinne on hieman vaikea sijoittaa tavaroita, sillä siellä on jo mummon tavarat. Ne, joiden kanssa minun piti pärjätä. Hyvin olen pärjännytkin, mutta kirjat, vaatteet ja nämä paperipinot ovat tulleet huomaamatta lisäksi. Aivan kuten kesän lisäkilot. Ja nyt pitäisi päästä eroon molemmista.

Kasat ovat hankalia. Eivät ainoastaan siksi, että ne vievät tilaa. Sen lisäksi ne vievät energiaa. Koska ne ovat täynnä tekemättömiä töitä, niiden kanssa on tukala tulla toimeen. Ainoa tapa päästä niistä on luopuminen. Ja se vasta vaikeaa onkin. Koska minulla ei ole hajuakaan, mitä elämässä seuraavaksi tarvitsen, voinko kevytmielisesti heittää pois markkinoinnin muistiinpanot? Entä jos tarvitsen juuri niitä seuraavaksi. Aikoinaan kun valmistuin kotitalousopettajaksi, heitin ensimmäiseksi mäkeen kirjanpidon muistiinpanot. Vain huomatakseni, että perustin Ryytimyyntitoiminimen pari kuukautta myöhemmin. Missäs ne kirjanpidon muistiinpanot olikaan, olikos se debet nyt sitten oven vai ikkunan puolella?

Pitkäkestoista säilytystä vaativat materiaalit on säilötty Helsingin asunnon kellarikomeroon. Kuten vanhat rakkauskirjeet ja muu jälkipolville oleellinen tieto. Helsingissä on kaikenlaista muutakin aika lailla vielä säilössä. Mutta minut yllätti se, kuinka nopeasti mummolan pöytä täyttyi. Tulevan professional organizerin ei auta nyt muuta kuin terästäytyä ja ryhtyä noudattamaan omia oppejaan. Tarvitsenko minä todella markkinoinnin muistiinpanoja? Onko Financial English edelleen ajankohtainen? Perustanko koskaan yritystä? Tuleeko minusta kirjailija, vai heitänkö nämä muistiinpanot pois?

Vai pitäisikö minun vaan tyytyä toteamaan, että elämäntapa on edelleen paperipinoja suosiva. Kun edes saisi ne siihen levolliseen tilaan, jossa vanhat rakkauskirjeet ovat. Tilaan, jossa niille ei tarvitse tehdä enää mitään. Missä niihin ei liity enää ratkaisemattomia kysymyksiä. Vai onko niin, että niin kauan kuin kasoja on, olen minäkin. Energia liikkuu minun ja kasojen välillä. Elleivät ne olisi tärkeitä, niitä ei olisi. Jos poistan ne, amputoin jotain oleellista itsestäni myös.