Sadan tavaran haaste

Olen ottanut haasteen vastaan ja mietin, mitkä ovat ne sata tavaraani, joilla tulen toimeen. Haasteen esittäneen jenkkimiehen mukaan kyse on vain henkilökohtaisista tavaroista ja perheen yhteisiä ei lasketa. Samoin olen ymmärtänyt, että kirja tarkoittaa yhtä tavaraa, olipa kirjoja yksi tai tuhat. Minulla on about tuhat, joista en aio luopua vielä, joten minulle sopii, että niistä tulee yksi.

Epäilen, että minun tavaroistani tärkeimmät ovat niitä, jotka kulkevat jatkuvasti matkalaukussa pääkaupungin ja pikkukaupungin väliä. TOP-5 on helppo nimetä, erityisesti ne kaksi ensimmäistä hyödykettä eli estrogeeni ja purentakisko. En voi nimittäin nukkua ilman niitä. Kolmantena tuleekin sitten päänsärkylääkkeet ja listan viimeistelee läppäri ja puhelin. Näillä viidellä varustettuna uskon voivani tyynesti kohdata maailman ahdistukset ja pahuudet silmästä silmään.

Matkalaukusta löytyy myös hammasharja ja muut hygieniatarvikkeet, mutta en muista olivatko ne yksi vai jokainen erikseen mukaan laskettava. Hiusharja on kuitenkin aina mukana, sillä ilman sitä hiukseni ovat niin sanoakseni vantaalla, mikäli uskomme Elimäen tarkoitusta, ja miksemme uskoisi, se on aika mainio kirja. Ja kirjat, niin, mukana on aina ainakin yksi kirja.

Kymmenen tärkeimmän joukkoon mahtuvat myös kaksi elämäni patsasta. Raimo Jaatisen daami istuu tyynesti pilven reunalla kukkahattu päässä ja kirjoittaa läppäriinsä. Ostin sen 15 vuotta sitten ja se jaksaa edelleen minua muistuttaa unelmistani. Pilven reunalle en ole unelmien toteuttamista jättänyt, vaan mitä suurimmassa määrin istun kirjoittamassa ihan joka toinen päivä. Tosin kukkahattu puuttuu. Erkka Auermaan Prinsessa Rose on toinen veistoshankintani. Se ilahduttaa aamuisin. Tarvitsen nämä voidakseni elää ja hengittää. Vääränlainen kiintymyssuhde esineisiin?

Listasin tavaroitani excel-taulukkoon. Excel on osa elämääni, ei mahda mitään. Joogamatto ja virkkukoukku löytyvät listalta. Ne mahtuvat hyvin sadan tavaran joukkoon, kun vähentää farkkujen ja villapaitojen määrää. Villahousuista puolestaan en tingi. Näissä -27 asteen rapsakoissa pikkupakkasissa ne pitävät minut toimintakykyisenä. Ja huopatossut pitää saada mahtumaan listalle myös.  En tiedä, missä päin amerikkaa tempauksen keksinyt idean isä asustaa, mutta uskon että lämpimämmillä seuduilla. On vaikea tulla toimeen pienellä määrällä varusteita, kun vastassa on neljä märkää vuodenaikaa ja lämpötilan vaihtelut + 30 helteestä -30 pakkasiin. Aion silti yrittää pärjätä pienemmällä vaatevarastolla. Se on siinä mielessä toki helppoa, että aina voin lainata mummolta. Esim. 60-luvun jakkupuku on kova sana edelleen. Lainavaatteista haasteessa ei mainittu mitään.

Polkupyörä ja potkukelkka ovat kulkuvälineistä oleellisimmat. Polkupyöriä omistan kaksi, toisen pikkukaupungissa, toisen Helsingissä. Ehkä se on väärin, mutta välimatka on pitkä mennä pyörällä. Tilanne tasoittuu, kun potkukelkkaa ei vielä ole. Epäilin jo saavani sen joululahjaksi, mutta joulupukki ilmeisesti unohti. No, joulu se on ensi vuonnakin ja pitää vaan muistaa pitää riittävästi meteliä aiheesta. Punainen. Se on potkukelkan oikea väri.

Mitä minä vielä tarvitsen? Joitain astioita, mutta nehän ovat yhteisiä. Liinavaatteet ja pyyhkeen. Alushousuja, yöpuvun ja kylpytakin. Voinko luopua lopuista härpäkkeistäni rauhallisin mielin?

Luopuminen on vaikeaa. Esineisiin on vahvat emotionaaliset siteet. Tiedän, etten tarvitse mihinkään partiokansiotani vuosilta -69-75. En tiedä, mitä sitten tapahtuu, jos tiemme erkanevat. Epäilen, että ei mitään, mutta en vaan saa heitetyksi sitä pois. Voihan olla, että joku vielä perustaa museon minullekin ja siellä on kiva pitää partiokansiota esillä. Epäilen, että näin ei tule olemaan, mutta ehkä annan sittenkin jälkipolvien päättää. Jos mummo olisi heittänyt pois nuorena tyttönä käsityökoulussa tekemänsä luukkupöksyt, niin miten me jälkipolvet tietäisimme, miten taitava nappien ompelija hän oli? Historiaa ei voi hävittää kokonaan, sen voi antaa rauhassa levätä päivien päähän.

Onko täällä liikaa tavaraa?

Kun rantauduin mummolaan viisi kuukautta sitten, mietin, voiko elää pelkästään mummolan tavaroilla, vai pitääkö tänne hankkia jotain uutta. Olen huomannut, että en tarvitse sen enempää mikroaaltouunia, astianpesukonetta kuin leivänpaahdintakaan. Itse asiassa olen miettinyt, onko täälläkin liikaa tavaroita. Munakaspannua täällä ei ole, mutta valurautaisen pannun lisäksi on lettupannu. Tarvitaanko oikeasti lettupannua? Eikö lettuja voisi paistaa ihan vaan valurautaisella yhtä hyvin. Kattiloitakin on valtava määrä. Ottaen huomioon, ettei täällä koskaan ole mitään mahdottoman suuria määriä ihmisiä asunut, niin kattiloita on kyllä ihan tarpeeksi.

Mummon liinavaatekaapista jaettiin pyyhkeitä, lakanoita ja tyynyliinoja lapsille perinnönjaossa. Tänne jätettiin sen verran, että pärjätään. Ja kyllä on pärjätty. Lakanat alkavat osittain olla elinkaarensa loppupuolella, onhan osa niistä sentään ommeltu viisikymmentä vuotta sitten, mutta pyyhkeet näyttävät olevan niin topakkaa tavaraa, ettei niistä aika ihan heti jätä. Ja niitä on. Hienot EH &TH monogrammit kirjailtuna pyyhkeeseen kuin pyyhkeeseen. Olen miettinyt, mitä niistä voisi tehdä. Toistaiseksi en ole keksinyt sen parempaa käyttöä, kuin mihin ne on alun perin tarkoitettukin.

Lautasia riittää tusinalle vieraita sekä syviä että matalia ja jos ei välitä siitä, että ovat eriparia, niin riittää vielä toisellekin tusinalle. Samoin kahvikuppeja, laseja, ruokailuvälineitä ja puukkoja on paljon. Olen miettinyt, miksi jokainen sukupolvi haluaa välttämättä ostaa uudet vilskeet kaupasta, kun mummoloista, ullakoilta ja vanhempien kotoa löytyisi kaikkea tarpeellista ja yleensä ihan ilman veloitusta.

Huonekalut ovat enimmäkseen 40- ja 50-luvuilta. Tuolit ovat tukevia, pöydät eivät lenksota. Keittiön pöytä penkkeineen on ollut paikallaan viimeiset 65 vuotta ja hyvin toimii edelleen. Sen sijaan 70-luvulla lahjaksi saatu baaripöytä-tarjoiluvaunuviritys on heikommassa hapessa. Ja ukin kiikussa pitäisi uusia pari liimausta, mutta siitä ei voi syyttää kiikun tekijää. Ukki ei ollut mikään kevytsarjalainen ja kiikku oli aikoinaan ahkerassa käytössä.

Isä totesi täällä viime viikolla, miten tavarat vaan säilyvät ja pysyvät, vaikka ihmiset ovat jo menneet. Niinpä.  Mikä on se vimma, joka panee ihmispoloisen kantamaan aina vaan uutta ja ihmeellistä ovesta sisään, kunnes lopulta mikään ei mahdu minnekään ja tarvitaan suurempi koti? Olen tietysti tehnyt tätä itsekin. On tarvittu kirjahyllyjä ja nojatuolia, sänkyä ja yöpöytää. Kaappeja ja kalusteita on kannettu edestakaisin ja yritetty päästä vanhasta sohvasta eroon. Jos olisin nyt aloittamassa itsellistä elämääni nuorena tytönhupakkona, niin tarkasti vartioisin tavaroiden sisään tuloa.

Mutta lapsi ei tuo nykyisin leipää tullessaan, vaan kokonaisen tavaravyöryn. Sitä pärtöä ja purnukkaa, mitä yhden vauvan mukana sisään rantautuu. Ei riitä lelukoppa olohuoneen nurkassa, vaan pitää olla oma huone, jotta mahtuu häkkisängyt ja verhokatokset, vaatevalikoimat ja leikkikeittiöt, junaradat, taiteilijatarvikkeet, soittimet, nuket, nallet ja pupuset. Moni lapsonen siellä tavararöykkiöiden keskellä sitten turhautuu ja tylsistyy, kunnes löytyy jotain mielenkiintoista, kuten hylätty pahvilaatikko.

Lapsen myötä peli on menetetty. Vaikka kannat kirpputorille pieneksi jääneet vaatteet ja lelut sitä mukaa, kun niitä ilmaantuu, niin ovesta tulee sisään uutta kamaa koko ajan. Luistimia, suksia, sulkapallomailoja. Rullaluistimien suojuksia, sählymailoja. Uimalaseja, -renkaita ja -pukuja. Laskettelusuksia ja -lautoja. Monoja. Urheilukenkiä, joista aina vaan täytyy ostaa suurempi numero kunnes kaapit ovat täynnä kenkiä. Juoksupiikkareita, pituushyppypiikkareita, jalkapallokenkiä. Jumppa-alustoja ja –palloja. Käsipainoja ja jumppakeppejä. Pyöräilykypäröitä, laskettelukypäröitä, teknisiä alusasuja. Tasapainolauta, frisbee, pesäpallomaila. Ja tässä on vasta ulkoiluharrasteet. Ei ihme, ettei eteisen säilytystila ihan riitä.