Sadan tavaran haaste

Olen ottanut haasteen vastaan ja mietin, mitkä ovat ne sata tavaraani, joilla tulen toimeen. Haasteen esittäneen jenkkimiehen mukaan kyse on vain henkilökohtaisista tavaroista ja perheen yhteisiä ei lasketa. Samoin olen ymmärtänyt, että kirja tarkoittaa yhtä tavaraa, olipa kirjoja yksi tai tuhat. Minulla on about tuhat, joista en aio luopua vielä, joten minulle sopii, että niistä tulee yksi.

Epäilen, että minun tavaroistani tärkeimmät ovat niitä, jotka kulkevat jatkuvasti matkalaukussa pääkaupungin ja pikkukaupungin väliä. TOP-5 on helppo nimetä, erityisesti ne kaksi ensimmäistä hyödykettä eli estrogeeni ja purentakisko. En voi nimittäin nukkua ilman niitä. Kolmantena tuleekin sitten päänsärkylääkkeet ja listan viimeistelee läppäri ja puhelin. Näillä viidellä varustettuna uskon voivani tyynesti kohdata maailman ahdistukset ja pahuudet silmästä silmään.

Matkalaukusta löytyy myös hammasharja ja muut hygieniatarvikkeet, mutta en muista olivatko ne yksi vai jokainen erikseen mukaan laskettava. Hiusharja on kuitenkin aina mukana, sillä ilman sitä hiukseni ovat niin sanoakseni vantaalla, mikäli uskomme Elimäen tarkoitusta, ja miksemme uskoisi, se on aika mainio kirja. Ja kirjat, niin, mukana on aina ainakin yksi kirja.

Kymmenen tärkeimmän joukkoon mahtuvat myös kaksi elämäni patsasta. Raimo Jaatisen daami istuu tyynesti pilven reunalla kukkahattu päässä ja kirjoittaa läppäriinsä. Ostin sen 15 vuotta sitten ja se jaksaa edelleen minua muistuttaa unelmistani. Pilven reunalle en ole unelmien toteuttamista jättänyt, vaan mitä suurimmassa määrin istun kirjoittamassa ihan joka toinen päivä. Tosin kukkahattu puuttuu. Erkka Auermaan Prinsessa Rose on toinen veistoshankintani. Se ilahduttaa aamuisin. Tarvitsen nämä voidakseni elää ja hengittää. Vääränlainen kiintymyssuhde esineisiin?

Listasin tavaroitani excel-taulukkoon. Excel on osa elämääni, ei mahda mitään. Joogamatto ja virkkukoukku löytyvät listalta. Ne mahtuvat hyvin sadan tavaran joukkoon, kun vähentää farkkujen ja villapaitojen määrää. Villahousuista puolestaan en tingi. Näissä -27 asteen rapsakoissa pikkupakkasissa ne pitävät minut toimintakykyisenä. Ja huopatossut pitää saada mahtumaan listalle myös.  En tiedä, missä päin amerikkaa tempauksen keksinyt idean isä asustaa, mutta uskon että lämpimämmillä seuduilla. On vaikea tulla toimeen pienellä määrällä varusteita, kun vastassa on neljä märkää vuodenaikaa ja lämpötilan vaihtelut + 30 helteestä -30 pakkasiin. Aion silti yrittää pärjätä pienemmällä vaatevarastolla. Se on siinä mielessä toki helppoa, että aina voin lainata mummolta. Esim. 60-luvun jakkupuku on kova sana edelleen. Lainavaatteista haasteessa ei mainittu mitään.

Polkupyörä ja potkukelkka ovat kulkuvälineistä oleellisimmat. Polkupyöriä omistan kaksi, toisen pikkukaupungissa, toisen Helsingissä. Ehkä se on väärin, mutta välimatka on pitkä mennä pyörällä. Tilanne tasoittuu, kun potkukelkkaa ei vielä ole. Epäilin jo saavani sen joululahjaksi, mutta joulupukki ilmeisesti unohti. No, joulu se on ensi vuonnakin ja pitää vaan muistaa pitää riittävästi meteliä aiheesta. Punainen. Se on potkukelkan oikea väri.

Mitä minä vielä tarvitsen? Joitain astioita, mutta nehän ovat yhteisiä. Liinavaatteet ja pyyhkeen. Alushousuja, yöpuvun ja kylpytakin. Voinko luopua lopuista härpäkkeistäni rauhallisin mielin?

Luopuminen on vaikeaa. Esineisiin on vahvat emotionaaliset siteet. Tiedän, etten tarvitse mihinkään partiokansiotani vuosilta -69-75. En tiedä, mitä sitten tapahtuu, jos tiemme erkanevat. Epäilen, että ei mitään, mutta en vaan saa heitetyksi sitä pois. Voihan olla, että joku vielä perustaa museon minullekin ja siellä on kiva pitää partiokansiota esillä. Epäilen, että näin ei tule olemaan, mutta ehkä annan sittenkin jälkipolvien päättää. Jos mummo olisi heittänyt pois nuorena tyttönä käsityökoulussa tekemänsä luukkupöksyt, niin miten me jälkipolvet tietäisimme, miten taitava nappien ompelija hän oli? Historiaa ei voi hävittää kokonaan, sen voi antaa rauhassa levätä päivien päähän.