Kun rantauduin mummolaan viisi kuukautta sitten, mietin, voiko elää pelkästään mummolan tavaroilla, vai pitääkö tänne hankkia jotain uutta. Olen huomannut, että en tarvitse sen enempää mikroaaltouunia, astianpesukonetta kuin leivänpaahdintakaan. Itse asiassa olen miettinyt, onko täälläkin liikaa tavaroita. Munakaspannua täällä ei ole, mutta valurautaisen pannun lisäksi on lettupannu. Tarvitaanko oikeasti lettupannua? Eikö lettuja voisi paistaa ihan vaan valurautaisella yhtä hyvin. Kattiloitakin on valtava määrä. Ottaen huomioon, ettei täällä koskaan ole mitään mahdottoman suuria määriä ihmisiä asunut, niin kattiloita on kyllä ihan tarpeeksi.
Mummon liinavaatekaapista jaettiin pyyhkeitä, lakanoita ja tyynyliinoja lapsille perinnönjaossa. Tänne jätettiin sen verran, että pärjätään. Ja kyllä on pärjätty. Lakanat alkavat osittain olla elinkaarensa loppupuolella, onhan osa niistä sentään ommeltu viisikymmentä vuotta sitten, mutta pyyhkeet näyttävät olevan niin topakkaa tavaraa, ettei niistä aika ihan heti jätä. Ja niitä on. Hienot EH &TH monogrammit kirjailtuna pyyhkeeseen kuin pyyhkeeseen. Olen miettinyt, mitä niistä voisi tehdä. Toistaiseksi en ole keksinyt sen parempaa käyttöä, kuin mihin ne on alun perin tarkoitettukin.
Lautasia riittää tusinalle vieraita sekä syviä että matalia ja jos ei välitä siitä, että ovat eriparia, niin riittää vielä toisellekin tusinalle. Samoin kahvikuppeja, laseja, ruokailuvälineitä ja puukkoja on paljon. Olen miettinyt, miksi jokainen sukupolvi haluaa välttämättä ostaa uudet vilskeet kaupasta, kun mummoloista, ullakoilta ja vanhempien kotoa löytyisi kaikkea tarpeellista ja yleensä ihan ilman veloitusta.
Huonekalut ovat enimmäkseen 40- ja 50-luvuilta. Tuolit ovat tukevia, pöydät eivät lenksota. Keittiön pöytä penkkeineen on ollut paikallaan viimeiset 65 vuotta ja hyvin toimii edelleen. Sen sijaan 70-luvulla lahjaksi saatu baaripöytä-tarjoiluvaunuviritys on heikommassa hapessa. Ja ukin kiikussa pitäisi uusia pari liimausta, mutta siitä ei voi syyttää kiikun tekijää. Ukki ei ollut mikään kevytsarjalainen ja kiikku oli aikoinaan ahkerassa käytössä.
Isä totesi täällä viime viikolla, miten tavarat vaan säilyvät ja pysyvät, vaikka ihmiset ovat jo menneet. Niinpä. Mikä on se vimma, joka panee ihmispoloisen kantamaan aina vaan uutta ja ihmeellistä ovesta sisään, kunnes lopulta mikään ei mahdu minnekään ja tarvitaan suurempi koti? Olen tietysti tehnyt tätä itsekin. On tarvittu kirjahyllyjä ja nojatuolia, sänkyä ja yöpöytää. Kaappeja ja kalusteita on kannettu edestakaisin ja yritetty päästä vanhasta sohvasta eroon. Jos olisin nyt aloittamassa itsellistä elämääni nuorena tytönhupakkona, niin tarkasti vartioisin tavaroiden sisään tuloa.
Mutta lapsi ei tuo nykyisin leipää tullessaan, vaan kokonaisen tavaravyöryn. Sitä pärtöä ja purnukkaa, mitä yhden vauvan mukana sisään rantautuu. Ei riitä lelukoppa olohuoneen nurkassa, vaan pitää olla oma huone, jotta mahtuu häkkisängyt ja verhokatokset, vaatevalikoimat ja leikkikeittiöt, junaradat, taiteilijatarvikkeet, soittimet, nuket, nallet ja pupuset. Moni lapsonen siellä tavararöykkiöiden keskellä sitten turhautuu ja tylsistyy, kunnes löytyy jotain mielenkiintoista, kuten hylätty pahvilaatikko.
Lapsen myötä peli on menetetty. Vaikka kannat kirpputorille pieneksi jääneet vaatteet ja lelut sitä mukaa, kun niitä ilmaantuu, niin ovesta tulee sisään uutta kamaa koko ajan. Luistimia, suksia, sulkapallomailoja. Rullaluistimien suojuksia, sählymailoja. Uimalaseja, -renkaita ja -pukuja. Laskettelusuksia ja -lautoja. Monoja. Urheilukenkiä, joista aina vaan täytyy ostaa suurempi numero kunnes kaapit ovat täynnä kenkiä. Juoksupiikkareita, pituushyppypiikkareita, jalkapallokenkiä. Jumppa-alustoja ja –palloja. Käsipainoja ja jumppakeppejä. Pyöräilykypäröitä, laskettelukypäröitä, teknisiä alusasuja. Tasapainolauta, frisbee, pesäpallomaila. Ja tässä on vasta ulkoiluharrasteet. Ei ihme, ettei eteisen säilytystila ihan riitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti