Minusta ei ole mitään kummallista siinä, että minulla on edelleen esineitä lapsuudestani. Päiväkirjat tietysti, ystäväni-kirjat, jopa vanhoja piirustuksia, ompelu- ja askartelutöitä. Suurin osa esineistä ei ole enää käytössä, mutta käsityökorista löytyy kyllä käsityöpussi, joka ommeltiin ja ristipistoin koristeltiin kansakoulun kolmannella luokalla. Siinä voi edelleen pitää lankakeriä ja virkkuukoukkuja hyvässä tallessa. Samoihin aikoihin sain joululahjaksi hienon ompelurasian, joka on liki päivittäisessä käytössä edelleen.
Myöhempienkin vuosien tavaroista on ollut vaikea, jos ei peräti mahdotonta hankkiutua eroon. Kaikkea en ole onneksi säilyttänyt, mutta toki varastoissa on mm. hyvä valikoima tyttären vauva-aikaisia varusteita, kauneimpia vaatteita, rakkaimpia leluja ja muuta muistosälää. Vauvatarvikkeiden hilloaminen on normaalia, siitä en ole huolissani, mutta minulla on tapana riippua kiinni joissakin kummallisissa tavaroissa aivan liian pitkään.
Otetaan esimerkiksi sähkökirjoituskone, jonka hankimme graduntekoa helpottamaan häähumujen jälkeen. Kyllä sillä kirjoitettiin useampikin harjoitustyö, seminaaritekele ja esitelmä, mutta kone korvautui parissa vuodessa ensimmäisellä tietokoneellamme, joka hankittiin ihan siitä samasta syystä, graduntekoa helpottamaan vuoden -87 hujakoilla.
Internetistä ei silloin vielä kohkannut kuin ystävämme Anssi, joten netistä ei näyttänyt olevan mitään erityistä hyötyä. Mutta tekstinkäsittelystä, taulukkolaskennasta ja tietokantaohjelmasta oli. Niinpä kumpikaan ei enää tarvinnut sähkökirjoituskonetta. Mutta ei sitä ole vieläkään viety kirpputorille eikä romukeräykseen. Ehkä siihen on liikaa säilöttynä nuoruuden unelmia ja haaveita, aikaa, jolloin kaikki oli vielä mahdollista ja edessä. Eikä oikeastaan mitään vielä takana.
Koska tämä hilloamisperiaate näyttää olevan geeneissä, on luonnollista, että sekä minä että vauva olemme nukkuneet samassa vauvakorissa. Nukkekoti on ukin tekemä jouluksi - 65 ja nukenkehto edelliseltä vuodelta. Aviomies nurisee, kun niitä pidetään kodin kalliissa neliöissä roikkumassa, mutta ei niitä voi minnekään muuallekaan viedä. Ne ovat tärkeitä. Piste.
Mutta silti, miten voi olla yksi nukenkehto niin tärkeä? Mitä kummallista se kertoo minusta, etten pääse eteenpäin siitä ruudusta, missä kolmevuotiaana olin? En muista, että elämäni kolmevuotiaana olisi ollut mitenkään merkillistä. Pikkusiskolla on samanlainen kehto, joten ei siitä riitaakaan ollut. Ehkä se on siinä, että äidinisä on elävänä mielessä, kun näen kehdon. Hän elää siinä huolellisesti tekemässään puutyössä.
Samasta syystä asun mielelläni täällä mummolassa. Täällä on kaikki ukin ja mummon tavarat, sellaisenaan kuin ne heiltä jäivät. Olen täällä kuin kylässä, voin kuulla miten mummo on mielissään, kun tyttö on tullut käymään, voin nähdä ukin lempiasennossaan lukemassa lehtiä tukevassa vaakatasossa. Niin kauan, kuin mummola pysyy, minulla on ukki ja mummo. Jos joudun luopumaan mummolasta, joudunko hyvästelemään myös heidät? En usko, mutta luultavasti joku väri, tuoksu tai tunne haalistuu vääjäämättä. Ehkä osa turvallisuudestani ohenee myös. Nykyisellään mummola on minulle maailmalta pakopaikka. Mielentila, jonka olen konkretisoinut tänne pikkukaupunkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti