Kesä on saapumassa mummolaan. Parhaiten sen huomaa siitä, miten pieni viherrys valtaa alaa. Valitettavasti lähempi tarkastelu osoittaa, että viherrystä aiheuttavat etupäässä voikukat ja nokkoset. Tätä minä vähän uumoilinkin viime syksynä, kun katselin miten pikkulinnut juhlivat nurmikonsiemenillä. Siis niillä siemenillä, joiden oli tarkoitus puskea nyt keväällä uutta vihreää pintaan.
Ostin uuden nurmikonsiemenpussin ja ajattelin, että kylvän siemenet maahan kun tulee sopiva sadeilma. Sadetta ei ole nyt sitten viikkoon tullut, joten iskin siemenet maahan siitä huolimatta. Alan ymmärtää entistä paremmin maanviljelijöiden ja puutarhanruoppaajien kytkökset ilmojen haltijaan. Sadetta kyllä kaivattaisiin. Mieluiten öisin.
Olen ehkä liian kärsimätön puutarhahommiin ja ainakin ajoitus on aina pielessä. Ensin oli liian aikaista ja kylmä, sitten tuuli kovasti, sitten oli muuta tekemistä ja sitten taisi olla jo liian myöhä. Turhautuneena päädyin sitten marjapuskiin nyhtämään nokkosia pois pensaiden alta. Tuoreessa muistissa on vielä viime syksyn marjanpoiminta, joka vaati nokkosten takia aika lailla ylimääräistä sitkeyttä.
Mutta nokkosella on kuulkaas pitkät juuret. Ei niitä niin vaan nypitä pois maaperästä, tarvittiin kuokka ja lapio. Jussikaan ei olisi ollut pahitteeksi, mutta ajattelin, että kyllä nyt rivakka naisihminen yhdet nokkoset hävittää. Sain tehdä hartiavoimin töitä nokkosteni kanssa ja saalis jäi silti hyvin pieneksi. Turhautuneena ja kyllästyneenä lopetin, enkä edes vilkuile voikukkien perään. Kasvakoot siinä, missä lystäävät, minun puolestani.
Kun puutarhurin ura ei oikein auennut, päätin ryhtyä kunnostamaan pihan muita vempaimia. Pyykkinarujen uusiminen on ollut listoilla jo syksystä lähtien. Eihän niissä vanhoissa varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta niitä oli vaikea saada puhtaiksi. Kahdenkymmenen vuoden pölyt pinttyvät tuommoiseen naruun ihan tukevasti kiinni. Toisesta päästään narut ovat kiinni tuuletustelineessä. Sekin kaipasi ilmeisesti aika tukevaa pesua, sillä teline puskee pontevasti jäkälää. Ilmiö on oikeastaan aika mielenkiintoinen. Lintu kai siihen on ensin osunut aamulaukaisullaan, sitten siihen on tarvinnut parikymmentä vuotta ja jotain muutakin, että jäkälää on saatu aikaan. En nyt muista miten jäkälä lisääntyy. Mattojen tuuletustelineessä se on kuitenkin väärässä paikassa, joten kylmäverisesti riivin jäkälät pois. Tai ainakin kaiken minkä sain. Päätin, että uusi teline ei ole hullumpi hankinta. Tämän kanssa minulla on sitä paitsi henkilökohtainen kana kynimättä. Jätin peukaloni 41 vuotta sitten juuri tämän nimenomaisen telineen väliin. Vasen peukalo on nykyisin senttiä lyhyempi kuin oikea. Mutta sen kanssa voi elää.
Kun mattoteline oli putsattu, käännyin pyykkinarujen puoleen. Aviosiippa on lahjonut minua mainiolla työkalulla, jolla voi tehdä kaikenlaista. Se on samanlainen kuin pikkulinkkarini, mutta isompi. Sen kanssa kävin narujen kimppuun. Yllättävän sitkeitä. Ähinällä sain temmottua narut irti. Sitten jo törmäsin pensaaseen, joka kasvaa tarkalleen siinä, missä ei pitäisi eli pyykin kuivausalueella. Katkoin hajamielisesti kuivia oksia tieltäni, kunnes huomasin, että puolet pensaasta on kuivaa ja olisi pitänyt varmaan leikata jo ajat sitten. Ilkeämielisesti kuivimmat oksat olivat sijoittuneet pensaan yläosaan, jonne minä en ikinä yltäisi eikä aviomies ehtisi. Lisäksi se osa pensaasta ulottui naapurin puolella. Päätin jättää asian sikseen toistaiseksi. Naapuri vainoaa jo yhtä koivuista. En halua ärsyttää häntä pensaan kanssa. Odotan, kunnes siippa saapuu paikalle. Tai joku muu pitkä mies.
Uusien pyykkinarujen laittaminen onnistui. Vanhana partiolaisena sain aikaiseksi solmut ja narut näyttävät pysyneen paikallaan yön yli. Riittävän tiukalle en niitä saanut, lakanat liki viistävät maata juuri samalla tavalla kuin mummon vanhojen narujen kanssa. No, onpahan aviopuoliskolla jotain, mitä korjata tontille tullessaan. Mies on mielissään, kun huomaa, ettei vaimo pärjää tontilla ilman hänen miehistä osaamistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti