Mummolan pihassa on hiljaista näin talvella. Valkea lumipeite peittää maan ja upeat, kermavaahtoisiksi kuorrutetut puiden oksat. Jottei olisi liian asumattoman näköistä, tein itselleni kaveriksi siihen lumiukon. Siitä tuli aika herttainen, sillä puunoksasta väännetty hymy sattui ihan kohdilleen. Pienet silmät tahtovat vähän peittyä uusien lumisateiden alle, mutta minähän käyn aamulla aina pyyhkimässä ukon silmät auki ja hymyn paikoilleen. Siinäpä on minulla nyt sitten äänetön yhtiömies samassa pihassa.
Pupu puolestaan tuo vähän liikettä pihaan. Se käy varistamassa lintulautaa, niin että auringonkukansiemenet tippuvat maahan. Sitten se pöllyyttää niitä siitä maasta kaksin käpälin ja nappaa herkkupalat suuhunsa. Toisin kuin viime talvena, nykyisin pupu ei paljon piittaa minun läsnäolostani, vaan jatkaa ateriointiaan kaikessa rauhassa. Ensimmäisen topakan pakkaspäivän kunniaksi vein sille puolikkaan porkkanan pihalle, siitä se oli kadonnut illan mittaan ilman sen suurempaa hälyä.
Muita liikkujia pihalla ei sitten olekaan, paitsi tietysti minä, joka kiukuttelen aurausvallien kanssa aina lumisateen jälkeen. Yhdessä me muodostamme mummolan pihamaan tämänhetkisen käyttäjäkunnan, minä, pupu ja lumiukko. Minä olen meistä se puheliain. Pupu ei sano mitään, mutta metelöi siinä pomppiessaan vähän. Ukko puolestaan ei puhu eikä pukahda, ei edes hievahda paikaltaan. Siten se hieman lievittää koti-ikävää. Ukko kun ukko.
Kyllä lukiessa hymyilytti. Taas.
VastaaPoistaHauska kuulla Mikko!
Poista