Olen tullut hyvin toimeen mummon keittiökapineilla, vaikka useimmilla niistä on ikää ihan reilusti. Keittokirja on mummon ja ukin avioitumisvuodelta -35. Siinä on ihan hyviäkin reseptejä, vaikka osa on kyllä lievästi eksoottisia nykymakuun. Niin kuin nyt esimerkiksi keitetty naudan mahalaukku. Mutta kakuissa kyllä löytyy, kokeilin halpaa sokerikakkua. Se onnistui ihan hyvin. Ja oli halpa.
Astiat ovat eri vuosikymmeniltä, sillä niitä menee helposti rikki kun on käsitiski. Ikä ei ole astioita mitenkään suuremmin rasittanut, kattilat toimivat hyvin vaikka eivät sovikaan kaikki induktioliedelle. Se ei haittaa, sillä liesi on 50-luvulta, jolloin ei tiedetty induktioliesistä mitään. Liesi pitäisi ehkä vaihtaa, onhan siinä sentään hiiltynyt yksi seinä ja vähän jo irronnutta ruostetta uunin pohjalla, mutta siinä on myös käsittämättömän nopea salamalevy, joka toimii loistavasti. Nopeampi kuin vedenkeitin.
Huonoimmin toimiva keittiökone on jääkaappi-pakastin, joka ei ole kuin parikymmentä vuotta vanha. Se kuitenkin hermostuu jo 30 sekunnin kuluttua oven avaamisesta ja alkaa hälyttää lämpötilan noususta. Todella herkkä vehje. Siitä on se etu, että olen nykyisin maailman nopein jääkaapilla kävijä. Ei muuten piipitä, kun nappaa tarvikkeet hyllyltä 10 sekunnissa.
Muita laitteita ei oikeastaan ole, paitsi käsivatkain. Se on 70-luvulta. Ei siinäkään mitään vikaa ole. Ja muotoilu on trendikäs, onhan kaikki retro vielä huipussaan. Olen tarvinnut sitä kaksi kertaa puolen vuoden aikana, mikä todistaa sen, etten ole mikään huippuinnokas leipuri. Ehkä mummo on ollut yhtä laiska vatkauspuuhissa, kun laite ei ole käytössä kulunut.
Näiden hyvin säilyneiden kapineiden keskellä olen alkanut vahvasti pohtia sitä, miksi meille kaupataan koko ajan uutta tavaraa, kun entiset ovat täysin käyttökelpoisia. Viime kuussa oli marketeissa keräyspisteitä, joihin saattoi viedä vanhat kattilat, pannut ja muovikulhot kierrätykseen ja ostaa samalla kätevästi uusia. Mutta miksi kierrättää sellaista, joka edelleen toimii? Onko niin, ettei pää kestä sitä, että kattilan käyttöikä on pidempi kuin käyttäjän ikä? Vai eikö se kestä sitä, että pitää samaa kattilarepertuaaria tuijotella päivästä toiseen? Vai miksi pitää ostaa aina uutta, vaikka vanhaa on kaapit pullollaan?
Vaihtelunhaluko se pistää meidät ihmispoloiset tähän kuluttamisen liekaan niin vahvasti kiinni? Olisinko tullut onnellisemmaksi, jos olisin heivannut kaikki vanhat kipot ja kupot menemään ja ostanut uudet tilalle?
Yksi poikkeus näissä kotitalousvermeissä on ollut. Siivousvälineet. Mummo on siivonnut ahkerasti ja siksipä pääsin tyydyttämään ostamisviettiäni uusien siivousvälineiden parissa. Lattiapyyhkeistä parhaat ovat vauvojen harsovaippakangasta, niitä ostin oikein tusinan ja kaikissa sateenkaaren väreissä. Ehkä uusi tavara tuo onnea hetken. Siivouskaapin ovea kannattaisi ehkä pitää auki kaiken aikaa, jotta voisin nauttia täysin siemauksin värikkäästä lattiapyyhekokoelmastani.
Luulen, että tämä materian uusimishalu on lähtöisin kahdesta asiasta. Ensinnäkin tyhjyyden tunteen pakenemisesta. Meillä on nykyään paljon aikaa, kun ei tarvitse enää tehdä nyrkkipyykkiä. Toisaalta se juontaa esteettisten elämysten hausta. Kun silmä lepää, lepää koko ihminen?
VastaaPoista