Puhtaat valkeat lakanat

Kaivoin ullakolta esiin mummon mankelin. 70-luvulla mankeleissa oli todella painoarvoa, vehje painaa ainakin 150 kiloa. Tilaakin se vie arviolta 1,5 kertaa nykyisiä malleja enemmän. Mutta se on hieno. Siinä oli kauniit siniset kuviot ja Upo on se valmistanut ylpeydellä. Raahasin sen ullakolta, pyyhin pölyt ja iskin töpselin seinään.

Lakanan vetäminen mankeloitavaan kuntoon ei ole helppoa, jos ei ole  kaveria, joka pitää toisesta päästä kiinni. No, hätä konstit keksii ja pian ensimmäinen, auringolta ja tuulelta tuoksuva mummon lakana pyöri mankelissa kuin eilisen poika. Hetken oli pakahduttavan hieno. Tästä mankelista on väännetty aviosiipan kanssa kättä jokunen vuosi, siis tarkalleen 15 vuotta. Olisin halunnut mankelin Helsinkiin, jotta olisin siellä voinut nauttia sileistä lakanoista. Siis lakanoistahan saa sileitä myös, jos silittää tai vie pesulaan, mutta pesulasta tullessaan lakanat tuoksuivat lähinnä ankealle ja silittäminen taas - voi pojat, silittäminen voi olla mukavaa, mutta lakanat on jo vähän liikaa!

No, mankeli ei ikinä päässyt Lauttasaaren, koska se ei aviomiehen mukaan mahtunut sinne. Ja sitten kun se todistettavasti olisi mahtunut, ei ollut ikinä aikaa hakea sitä. Onnistunut vedätys, joka siis päättyi siihen, että vaimo meni mankelin luo ja aviomies ihmettelee nyt siellä Hesassa. Ei ole mankelia tilaa viemässä, mutta eipä ole enää vaimoakaan lähimaastossa kuin käymäseltään.

Auvoista hetkeä mankelin kanssa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä tältä kotitalousopettajalta on kyllä mankelointitaidot hukkuneet jonnekin menneisiin vuosikymmeniin. Mankeli hoiti kyllä hommansa, mutta minä siinä sähläsin. Suoristellessani myttääntynyttä kangasta tajusin yhtäkkiä, että monta unelmaa on toteutunut tänä syksynä. Täällä sitä ollaan, vanhassa syntymäkaupungissa, asutaan mummolassa ja nyt vielä mankeloidaan aurinkokuivattuja lakanoita. Pelottavaa. Jos unelmat toteutuvat tätä tahtia, olen pian joko maatalon emäntä tai kirjailija.